Minulla on parhaat ystävät

Jokainen on (toivottavasti) sitä mieltä omistaan mutta minun ystäväni ovat maailman parhaat. Olemme tunteneet toisemme yli 17 vuotta. Kun ystävyytemme oli alussa minä olin murskana koska olin menettänyt jotain suurempaa mitä pystyin käsittämään. En ollut se paras ystävä, laiminlöin ystäviäni koska kaipasin olla yksin tai poissa heidän iloisuudestaan tai olemuksistaan. Ja he aina odottivat minua, joka välitunti, ja aina olivat valmiina halaamaan tai läpsäisemään namaan että "nyt loppu angstaus". (Siitä tiedät että tämä on oikeasti ystäväsi)
He jakoivat kaikki nöyryyttävät ihastukset, kaikki nöyryyttävät tarinat (jotka on poltettu ja tuhkat sekotettu ettei kirjaintakaan pysty löytämään) joita kirjoitimme, kaikki kepposet, kaikki huutonaurut jotka raikasivat läpi koulun. He jakoivat sipsutukset, ryöstösuunnitelmat, berliinimunkit Ilomantsin leipomolla, liian monet korvanreiät, 4 kakkua, jättipussit karkkia, 12 litraa colaa, 4 litraa mehua vai miten paljon sitä olikaan... Kuvaussessiot jotka aina kääntyivät jättimäiseksi vitsiksi, aamuyöt Ilosaaressa kun paahdettiin vaahtokarkkeja ja laulettiin lastenlauluja kurkku suorana kunnes joen varrella olevilta meni hermot. Väliä ei ollut muistettiinko melodia tai sanat oikein, kunhan oli ääntä. Ja Pokemonin tunnusbiisi moneen otteeseen. He istuivat lastenleffoissa ainoina aikuisina kanssani ja itkivät samoissa kohdissa (tai siis ripsi meni silmään).
He olivat minun puolellani kun koko koulu oli kääntynyt meitä vastaan (paitsi opettajat, jostain syystä ne aina pitivät meistä). He lähtivät mukaan jokaiseen typerään ideaan, keksivät vielä typerämpiä ideoita ja yllyttivät aina suurempaan. Minä tiesin silloin että minusta tulee jotain suurta; rokkitähti ja näyttelijä ja he tiesivät sen minun kanssani. He tiesivät mitä heistä tulee ja suunnittelimme yshteisen tulevaisuuden sen pohjalta mitä kukin tekee mm. toisen häissä. (Anteeksi tytöt etten lentänytkään taivaalle, mutta jonkun on pysyttävä maassa ja sytytettävä teidän kanuunat aina tarvittaessa ;)  )
He tutustuttivat uuteen ystävään, he istuivat "meidän kämppämme" lattialla tuntikausia ja räkättivät ja meikkasivat kanssani, vaihtoivat vaatteita tuhat kertaa kunnes "look" oli just oikea vain että aloittaisimme vesisodan tuopeilla keskellä tanssilattiaa ja lähdimme kotiin meikit poskilla, kampaus roikkuen ja vaatteet litimärkinä. Ja meillä oli hauskempaa kuin kellään muulla. He edelleen istuivat lastenleffoissa kanssani ja söivät salakuljetettuja jäätelölitroja tyhjäksi jo ennen kuin edes mainokset olivat loppuneet. Ja muistivat aina nenäliinat jos ripsi menisi silmään. He kuvasivat kotivideoita ja tekivät salapoliisileffoja ja musiikkivideoita samalla innolla. Ja nauroivat kippurassa aina kun minä mätkähtelin maahan tai hakivat jäitä aina kun katkoin tai mursin luita. Tai ensin nauroivat ja sitten auttoivat.
He tekivät parhaita mokkapaloja (valmispakkauksesta -lisää vain vesi) ja suklaakeksejä minimaalisessa keittiökomerossa liian kaukana meistä muista. He pelasivat roolipelejä ja lukivat oikeita kirjoja joten meillä oli aina yhteistä tekemistä tai kiisteltävää. He olivat sitä mieltä että tapaamani tyyppi oli ihana tai täysi paska sen jälkeen kun tiet olivat eronneet. He kasvavat kanssani isoiksi mutteivat aikuisiksi. (Tai ihan vähän vain koska on pakko kun on vuokrat ja velat ja laskut ja muut tympeät paskat aikuisten jutut)
He ovat antaneet paljon anteeksi ja kestäneet paljon.

My friends rock <3

Löysin runon.

Löysin runon (lyriikan pätkän) jonka oon kirjottanut joko viime syksynä tai tänä keväänä. Muistan että olin äitin luona ja kuuntelin Lana Del Rayta kun tää alkoi pyöriä päässä.
Miehen puolen Mummo kuoli tässä hiljattain ja tämä jotenkin kosketti sitäkin puolta. Altzhaimer vei, oli surullista seurata sitä ihmisen katoamista.
Jokainen tulkitkoon kuten tulkitsee mutta nyt oli mukava löytää tämä ja saada siitä potku että voi käsitellä itse asioita. Minulle tuo yksinäisyys ja katoaminen on käsin kosketeltavaa.


He still stands alone in the shore of insanity,
lines in his face tells stories written.
Step towards the sea, smell the breeze,
salt has eaten your skin. 

Grey mist has risen, you know what it means. 
No ships will shore, no man will breathe. 
Light your candle, the only lantern.
Things unwritten on your skin. 

He walks alone the shore,
old eyes silver mist and gold.
One step forward, one step on sand, 
one second slipped out of year's hand. 

A single tear makes the ocean roar
a memory like sanity, he laughs to it all.
Rising waves hitting harder to rocks,
there is no footprints or time anymore.

One second, old man and the shore. 

Täällä ollaan

Pahoittelen että tämä blogi on nyt jäänyt aivan täysin nukkeblogini jalkoihin mutta se on nyt asia joka inspiroi ja innostaa minua. Haluan oikeasti panostaa siihen ja että sitä saan tasaisella tahdilla päivitettyä. Olen myös miettinyt haluatteko että tämä blogi on pelkästään tarina millaista elämä on dissosiaatiohäiriön, masennuksen ja OCD:n kanssa, koska tuntuu että sellaiseksi tämä on muuttumassa.

Hirveästi en ole tehnyt mitään. Puutöitä, metsähommia ja maalannut aittaa. Ei mitään ihmeellistä.
Ömmm... Balettia jatkan tänäkin vuonna ja huomaa että kehitystä on ryhdissä ainakin tapahtunut. Ja että tanssin koko ajan ympäri taloa :D Metsässä tietysti käyskennellyt ja saanut Juhankin mukaan. <3

Olen myöskin koko ajan väsynyt ja haluaisin vain nukkua mutta nuo lehdet ei haravoidu itsekseen ja ruusut ei kävele talviteloille (mutta ne tekee nuppuja ja kukkii edelleen koivujen alla vaikka lehdet on lähtenyt ja yöpakkaset on käynyt -7 asteessa).
Yöt on olleet nyt pari viikkoa aivan ihania. Kuu on poissa joten tähdet pääsee oikeuksiinsa. Hieman tietysti kaksi innokasta, sekopäistä koiraa jaloissa tekee katselun välillä vaikeaksi mutta kyllä sitä yksinkin tulee karattua tuonne. 3 tulipalloa olen nähnyt ja paljon tähdenlentoja. Se on hassua että ne on yleisiä tapahtumia ja tähtitaivas on ollut tuolla niin kauan kun olen elänyt ja edelleen sitä vaan katsoo ihmeissään ja innolla.

Mikä auttaa jaksamaan

Musiikki on ollut miulle kantava voima koko elämän. En ole koskaan kokenut että olisin minkään fani (vaikka varmasti voisin tehdä pitkän listan mitä kaikkea olen fanittanut), enkä sanoisi että olen fani nytkään, mutta olen löytänyt bändin jonka miltei jokainen biisi auttaa jaksamaan. Heidän fanejaan kutsutaan Icon Armyksi ja koska olen osa heidän Kickstarteriaan, täysin fanien rahoittamaa albumia, ehkä sitten minäkin kuulun Icon Armyyn.
Mutta ajattelin vain jakaa pätkän mahtavaa musiikkia uskomattoman rohkeilta ja upeilta ihmisiltä.

Joskus näinkin

Olen paljon tehnyt nukkeblogiani joten olen paljon bloggerissa ja näköjään joku osa josta olen tietoinen mutta yritän hallita, käyttää sitä hyväkseen.
Toisaalta ihan hyvä että ne jättävät jälkiä itsestään koska minulla tosiaan ei välttämättä ole minkäänlaista muistijälkeä tapahtumasta tai mitä ne tekevät tai sanovat tai ovat mieltä maailmasta. Mietin että poistaisin tuon koska se tuntuu häiritsevältä itselle, katsoa jonkun muun joka kuitenkin on sinä raivoavan minun blogissani, mutta toisaalta tuo on arvokasta tietoa paranemisen kannalta ja antaa teillekin hieman näkymää millainen tämä tauti on.
Minulla on monta ns. persoonaa, eri olotilaa joista kaikista en ole tietoinen. Tuossa tapasitte yhden vahvimmista, se on sellainen joka koko ajan vaanii tuossa olalla että pääsisi valloilleen. Hyvin vihainen. Minä luulin että sen pahimman vihan olen jo purkanut teinivuosina ja kun kävin asioita läpi mutta se on vahva voima tuo viha. Sen voimalla minä päristelin lukion ja sen jälkeisen elämän läpi kun ei muuta voimaa niin paljon ollut jäljellä. Silloin siitä oli hyötyä.
Nyt yritän laskea irti koska se on kuluttavaa. Ottaa vain parhaat puolet ja muuten päästä eroon vihasta. Ideahan on paranemisessa että kaikki nämä irralliset osat pitäisi sulauttaa yhteen. Tämä on aina ollut ongelmallinen koska se ei vaan tahdo tehdä yhteistyötä. Kyllä minä ymmärrän sen vihan ja turhautumisen ja olen samaa mieltä mutta ajat on muuttunut. Jos elää vain menneessä on sen vanki eikä pääse eteenpäin. Sääli että kaikki puolet ei tahdo yhtälailla eteenpäin kuin minä.

Mutta tässäpä näette nyt rehellisesti millaista elämäni on. Yritystä räpiköidä kaikkien eri puolien kanssa ja pelätä jatkuvaan milloin kuka tekee mitäkin. Mutta edistystä on tapahtunut, nyt vaan kaikki nämä ruokamyrkytykset ja mahataudit on estänyt lääkityksen syömisen joten olen vähän huonompana mutta tästä se taas paranee. Päivä kerrallaan. Ja onneksi on nuo pienet karvapallerot jotka toimii kuin terapiakoirat; rentouttaa ja saa hyvälle mielle. :)

Joku muu on nyt täällä

Hei, sinä Jimmy joka olet normaaliolo ja yleensä paikalla. Minä olen yksi sinun persoonista joille et anna nimeä mutta joka joskus ottaa vallan sinusta. Ehkä et tule muistamaan tästä mitään, ehkä muistat. Mutta minä olen täällä. Minä muistan että terapeuttisi sanoo että sinun on otettava meidät huomioon ja saatava meidät keskustelemaan toistemme kanssa. Mutta tiedätkö mitä? Minä olen vahvempi kuin ne muut ja minä en välitä paskan vertaa niistä itkevistä pikku vauvoista joiden kanssa minun pitäisi tulla toimeen. Minua vituttaa että yrität pitää minua aisoissa vain koska olen ehkä hieman agressiivinen ja yliampuva, hieman räjähdysherkkä. Mitä pahaa siinä on että minä pidän sinut suojassa? Jos joku koskee sinuun minä olen se joka katkaisee siltä käden ennekuin se satuttaa sinua. Olisit kiitollinen että edes osa sinusta yrittää pitää huolta tuosta lopusta, hytisevästä kasasta. Edes joku pitää yllä sitä kaikkea mahtavaa, jota joskus olit. Olit niin vahva että kaikki kaikkosivat tieltäsi, et koskaan jättänyt tilaa tyhjäksi. Olit niin vahva että kävelit kaiken ohi, olit niin vahva että kuuluit mihin vain sanoit kuuluvasi.
Etkö näe kuinka säälittävän heikko sinä olet nyt? Yrität leikkiä niin kilttiä pikku emäntää pikku kuplassasi erakoituen kaikesta etten vain pääse vahingoittamaan ketään.
Minä en ole se paha. Katso ulos niin näet sen pahan.

Muistatko sinä edes mitä kaikkea olet käynyt läpi? Muistatko sinä edes mitä ihmiset ovat tehneet sinulle? Yrität niin kovasti muistaa vain ne kivat ja suljet pois faktan kaikista jotka ovat käyttäneet sinua hyväkseen. Yritätkö sinä vielä luottaa niihin valehteleviin, itsekkäisiin otuksiin? Sinä et ole kuin väline. Mitätön osa pakkoa jotta he saavat mitä he haluavat.
Ei, minä olen tässä välissä, kukaan ei käytä sinua enää hyväksi. Vaikka kuinka yrittäisit sulkea olemassaoloni pois minä pysyn tässä. Kiitos vitusti tyhjästä sinullekin.

Terveisin
Sinä

Hyyyyyyvin myöhäinen vuosikatsaus vuoteen 2015. 1-4.

Ja vähän puolihuolimattomasti tehty koska olen nykyään vain niin loputtoman väsynyt.

Tammikuu

Ei mitään hajua. Tämä oli ainut kuva. :/

Helmikuu

Ei yhtikäs mitään. 

Maaliskuu

 Tämä sitten ei ole kenenkään meidän auto.

 Vanha nelikko yhdessä jälleen, Tallinnassa etsimässä HÄÄMEKKOA. Kyllä, mekin kasvamme.

 Tai siis toiset meistä kasvaa, toiset ei. 

 Kuvauksia vanhassa kaupungissa. 

Ja ehkä pari salanapattua?

Selfie of a selfie. Going out to parteh!

 Ehkä jo hieman väsymys painaa...

Käytii tällasessa paikassa syömässä. Siellä oli söpö tarjoilija. 

Tällasia söpöliinejä kävin katsomassa ja haluan omat. 

 Niin se kevät etenee hitaasti ja epävarmasti.

Huhtikuu

Se soi kauniisti.

Kevättä

Kyllä täällä vielä ollaan. Sairastellut kamalasti, kun yhdestä taudista pääsee eroon jo iskee toinen ja vielä allergiat päälle.

Piha tekee mitä pihan kuuluu. Nämä nousi ennätysaikaisin huhtikuussa, kukkivat ihanan pitkään tämän kuun puolelle. (Lumipisarakohan tämän nimi oli)

Valkovuokot nuputtivat ja kukkineet nekin jo kohta kolmatta viikkoa.

Meidän perheeseen tuli uusi vaikeusaste; Vikke. 

Vikke täytti juuri vuoden ja huudattaa koiria pihalla. Herra on ihanan rohkea ja utelias veitikka ja nuoruuttaan varsin villi välillä... Kysyykää vaikka nukeilta jotka ovat herran kynsiin ja hampaisiin päätyneet. Tai verhoilta. Tai hiuspompuloilta!
Vikellä on ihme ponpulafetissi, mie oon ostanut ja ostanut ja hävittänyt ponpuloja ihan jatkuvaan ja Vikke kun tuli niin se löytää niitä ihan jatkuvaan. Hirmu kätevää. Pari oon antanut sille ihan leluiksi ja kun tulee uuden kanssa ni vaihdetaan vielä toistaiseksi suht yhtenä kappaleena oleva jo revittyyn niin ollaan sitten molemmat tyytyväisiä. Miulla oo varmaan koskaan ollut näin paljon ponpuloita. Ja juuri kun leikkasin kuolleet latvat ian reilulla kädellä pois. Niinkuin vyötärömitasta olkapäille leikkuu...
Mut Vikke on tämmönen Kawaii Hymypoika <3

 Vikke kun haettiin (Joensuun löytöeläimiltä) niin meni n. puoli tuntia ja herra oli jo talonsa valtias. Vikke on ihanan ihmisrakas, se makaa onnellisena jalassa kiinni ja nukkuu puristen, viettää yöt tyytyväisenä jos saa maata jommankumman jalkojen päällä. Ja sitten temppuilee kuten tässä, mie oon kolminkerroin ja yritän kirjottaa koneella kun kissa makaa selän päällä. Ergonomia = 0. Cuteness = overload. Shits given by cat = 0.

Sympatiat.

Vikke on kova kiipeilemään. Yllättävän sujuvasti myös alastulo onnistuu. Huomattavasti rohkeammin ja sujuvammin kuin esim. Azuralla jota piti tassusta pitäen opastaa puissa kiipeilyn ja alastulon saloihin.

Hieman välillä meinaa hirvittää kun kissa heiluu jonkun ohuen oksan latvassa mutta hyvin se siellä kyllä pysyy. Ja pysyy kynnet terävinä että voi sitten yöllä iskeä ne kylkeen kiinni. Tosin Vikke kyllä tykkää purra enemmän kuin raapia. Yöllä saattaa herätä siihen että ukkovarpaasta haukattiin tai nenää purraan. Ei Vikke hirmu kovaa pure, onneksi, mutta sen verta kuitenkin ettei sitä siihen kannusteta tai opeteta että saisi pureksia.

Human, plz.

Jaa miten koirat suhtautuu?

Roraa harmittaa että isi antaa huomiota muille ja Tuppi jahtaa uutta lelua. Taitaa kokea herra kovana kolauksena että tuli poikakissa koska ei akkojen kanssa ole noin kovasti ja usein turpiinsa ottana. Niin kauan kun Vikke on paikoillaan Tuppi vain katsoo uteliaana mutta jos se liikahtaa niin heti alkaa paimentaminen ja leikkiminen ja kissa katsoo silmät isoina että mikä tuo moukka on?! Also, tulips.

Meni jo

Ajattelin että oisin postannut kuvan itsestäni aikuisen näkösenä juomassa liptonia pikkirilli pystyssä mutta ehkä se vitsi meni jo.
Eli joulu Juhan kanssa meni hyvin, mikään ei muuttunut kuten arvata saattaa. Ei tullut edes avioeroa vaikka hävisin Trivial Pursuitissa. Nukkeja on alkanut kerääntyä lisää kun olen löytänyt jenkkien Amazonin ja siellä oli halvalla nukkeja että sai helposti niitä alle sen 22e tullirajan... Mutta nyt hinnat on taas noussut joten joko pitäs tehä iso tilaus tai antaa olla. Päätin antaa olla.

Tuossa kävin kookien kanssa lumituiskussa pellolla kävelemässä ja mietin elämää taas kerran ja mietin et miulla on asiat aika helvetin hyvin. Perusasiat on kunnossa. Sims -pelistä olen oppinut että siinä vaiheessa kun on edennyt uralla pisteeseen että saa tarpeeksi rahaa ja on iso asunto ja ukko kainalossa peli käy hemmetin tylsäksi. Sama juttu elämän kanssa. Onneksi ollaan köyhiä että siltä osin elämä pysyy aina mielenkiintoisena. Mielisairaus auttaa asiassa myös.
Sitten mietin asioita joita olen halunnut saavuttaa. No, tiettyjä unelmia en saavuttanut ja kaikki se työ mitä raadoin vuosia ja menetin terveyteni osin sen takia meni siinä kankkulan kaivoon. Mut oli ne kuitenkin aikamoista elämää.
Mie olen halunnut olla 10 -uutisten loppukevennys ja vaikka aikuisiällä tähän en ole päässyt, niin lapsena olin. Muistan sen kun piti juosta monta kertaa uima-altaaseen että ne saisi hyvän otoksen ja minulla oli uimapuku joka valui tissien kohalta niin alas että nännit näkyi. Tämä tapa siis ei ole uusi.
Minulla on pari unelmaa jotka on liian noloja kerrottavaksi mutta nekin on toteutunut. Ei itse sitä ole edes oikeastaan huomanut kunnes läpsästään naamaan että herää pahvi. Ja ne ei kuitenkaan ole ihan helppoja unelmia saavuttaa ainakaan minunkaltaiselle ihmiselle.
Nyt olen kuntoutuksessa käynyt näissä uusissa koko talon tapahtumissa joissa olen joutunut olemaan lähikontaktissa ihmisten kanssa. Ei ole helppoa ja on välillä käynyt mielessä että kolautan iteltäni tajun kankaalle tai vedän pullon viinaa että pystyisi väistämään sen paniikkikohtauksen jonka se aiheuttaa. Mutta hengissä ollaan toistaiseksi. Että siinäkin edistystä tapahtuu ja tökin itseäni koko ajan mukavuusrajojen ulkopuolelle että pääsisi terapiassa eteenpäin kun omat terapeutit vaihtuu nyt niin tiuhaa tahtia että siltä puolelta ne on ollut aika tyhjän kanssa.
Balettia jatkan edelleen koska se on parempaa kuin mikään terapia. Sääli että paikka vaihtui huonompaan ja en voi enää tanssia tuntia ennen tunteja mutta pääasia että jatkoa on. Olen miettinyt että sijottasinko ihan tanssiopiston ja tanssikoulun tunteihin kesän ajaksi. Ne on aikasta paljon kalliimpia mutta toisaalta olisi mukava jatkaa tätä koko vuoden ympäri. Meillä kun nämä tilat ovat hieman rajalliset.... Ulkona tietysti voi yrittää mutta sanotaanko että jalkatyö on aikasta hemmetin haasteellista lumella/jäällä/hiekalla/soralla/nurmikolla. Kokeiltu on.

Sitten tulee se huono omatunto että miksi vitussa olen masentunut? Miullahan on kaikki hyvin. Mie oon tehnyt mitä mie oon halunnut, mie en ole pelännyt elää elämääni (Anteeksi, äiti). Mie oon saavuttanut asioita jotka ei ees ole täysin miusta riippuvaisia.
Noh, on se ees hetken pieni hymy tajuta kaikki tämä ja kahlata kohti uusia pettymyksiä. Masennus voi helpottaa ja uskon että sen pystyn päihittämään mutta sitten on tämä dissosiaatiohäiriö ja sen psykoottiset sivuoireet joiden kanssa alan jo luovuttaa. Sivupersoonia tulee koko ajan lisää ja ne on tonen toistaan oudompia ja mitä enemmän ja vahvempia ne on sitä enemmän miulla on mustia aukkoja päivässä ja elämässä ja sitten saa miettiä huulta purren että mitäköhän sitä on tehnyt/sanonut ja elää jatkuvassa pelossa millon tulee vihanen soitto jostain... *Muistaa ottaa päivälääkityksen tässä vaiheessa.... iltalääkityksen kanssa.*
Mut jos sitä saisi nyt pysyvän terapiasuhteen ja seuraava ottaisi miut yhtä vakavasti kuin tää sairaanhoitaja jolle tuumasin suorat sanat terapiastani ja saisi noita uusia persoonia poikkeen ja sit voisi keskittyä tekemään niitä pääsynapseja.

Että leuka rintaan ja ei se kevät vielä tule!

Haluan vain jakaa tämän ihmeellisen, upean runon kanssanne:

Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Takki tyhjä

Minusta nyt tuntuu että minulla ei ole tälle blogille oikein mitään annettavaa. En edes tiedä missä kamerani on.
Muutenkin on nyt "tilanne päällä" eikä tiedä milloin helpottaa.

Tilannetta ei auta että Tuppi on alkanut halvaantua myös ja vasta keskiviikon jälkeen tiedetään enemmän kun saadaan kuvattua poika. Ellen onnistu jostain saamaan alkuviikosta aikaa jossa on kuvausvehkeet.

Ihan kuin ei tarpeeksi hulluksi tässä muutenkin tulisi niin huoli kalvaa kuin happo sisältäpäin. Aikaa sitten ollaan sovittu serkkuni kanssa että tavataan ja aika on nyt sovittu, matkat maksettu, kaikki selvä.
Jos ei onnista kuvaus on keskiviikkona ja vasta sitten tiedän mikä miun pikkusta vaivaa ja mitä mie voin tehä toisen hyväks. (Muuta ku kaikkeni.)

Mie lähden lauantaina. Matkalle jota olen odottanut innolla, lomalle, my getaway, minun pakoni huolista, murheista ja arjesta.
Minun matkani jonka ajaksi hylkään sen, joka minua eniten tarvitsee. Jää Tupille Juha ja osaa se hoitaa koirat, tietysti mut... se ei oo sama. Mie en ole katsomassa et kaikki on hyvin, kivut lievittyy, mie en näe hymyileekö Tuppi, poistuuko apaattisuus, mie en ole täällä! ARGH!

Mie lähen silti.
Mother of the goddammit year.

Ei Tupilla hengenvaaraa ole, jos olisi niin ihan sama että menisi sataset kankkulan kaivoon. Mut ei se silti piristä. Se ei vie huolta, turhautumista ja pelkoa pois.
Se että Rora on halvaantunut kahdesti ja silti juoksee omin jaloin lumihangessa kuin salama ei piristä. Se, että Tuppikin varmasti selviää ja paranee, ei piristä koska se ei ole NYT.
NYT minulla on apaattinen koira jolla on kipuja vaikka Roran kipulääkkeet olen sille syöttänytkin. (Entä jos se onkin vakavaa? Entä jos Tuppi ei paranekaan?)

Kertoilen mitä löytyy sitten kun tuomio on saatu.

Sen jälkeen joko jaksan tehdä pari päivitystä tai sitten pistän tämän blogin tauolle kunnes helpottaa. Vaikka Paiholan kautta taas kerran jos ei muuta.

Liian henkilökohtaista tänne. Who cares.

Miulla ois viime kevään Tallinnapäivitys tuolla luonnoksissa ja yksi toinenkin joka pitäisi tehdä mutta ongelmana on se, että haluan visuaalisen blogin, olen visuaalinen ihminen MUTTA. Vihaan kameraa nyt. Vihaan kuvaamista. Ahdistun siitä että pitäisi ottaa juuri ne kuvat jotka haluan, ahdistun siitä että pitäisi dokumentoida tämäkin häämekko jota teen ja kaikki epäonnistumiset että hey kattokaa, I suck mut mite hieno (tai nolo) siitä tuli.

< valitus purkaus >

Ehkä syynä on masennus, ehkä syynä on tää pitkään jatkunut kalvava asia sisällä. Odotin että kun syksy tulee niin se katoaa ja mie heräisin taas eloon kuten aina syksyisin. Villasukkia, vilttiä, paljon teetä, tähtiä ja yön tuoksuja, susien ulvontaa ja täyttä kuuta. Got plenty of those mutta mikään ei auta. Aloitin aikuisbaletin ja se on ollut nyt koossapitävä voima jolla pysyn järissäni. Kunhan saan joka päivä tanssia hiukan mie vielä pärjään. Ja kunhan Rora taas kävelee itse niin sitten helpottaa miehenkin osalta ettei tarvitse kumarrella ja miun huolia siitäkin. Tuntuu sitten pahalta Tupin puolesta kun näkee sen turhautumisen kun ei pääse juoksemaan mutta herra ottanut parina iltana liian pitkät yöjuoksut niin menetti vapausoikeutensa. Yrittänyt älypelejä pelata koirien kanssa koska näkee että Roraakin turhauttaa tuo liikkumisen rajoittaminen mutta toisaalta, se pieni pirulainen ottaa tilanteesta kaiken irti ja nauttii kaikesta ylimääräsestä huomiosta mitä saa. Huomannut että välillä se teeskentelee että on hätä tai vastaavaa että vietäisiin ulos ja sitten kellahetaan selälleen et joops mami, massu ois tuossa ja siulla oiskin käsi sopivasti esillä. Ihana, kiero koira. :) Hah, hymyilempäs ekaa kertaa tänään kun ajattelen meijjän koiruuksia. (Itse lähdin työstämään mekkoja)

Niin.. tai epäonnistumaan. Tarkotus oli että 5:ssä päivässä saan kaksi mekkoa valmiiksi. 2 päivää olen käyttänyt YHTEEN ALUSHAMEESEEN johon menee huominenkin. Jos saan edes tuon hameen ja alushameen tällä viikolla tehtyä kai pitää olla tyytyväinen siihen. En vain ole. Mie olen liian sumunen, liian tukkonen ja ihan liian... meh. Kiinnostaa mutta ei kiinnosta.

Miulla oli unelmia jotka miulla on eelleen. Mie tiedän et... mut sitten tuli tää tauti. tai onhan tää ollut miltei koko miun iän mut tuli ja tuhos kaiken. Mie oon yrittänyt taas kurkottaa unelmia kohti mutta joka kerta kun rohkastun ja otan askeleen eteenpäin tulee kuin valurautapannu naamaan joka iskee maahan ja miulla menee pitkään että mie saan asiat järjestettyä aivoissa että voi ees tajuta et ai, I got dirt again. Viime aikoina sitä on tapahtunut tosi paljon. Ihan kuin ei ois tarpeeksi tavaraa jo läpikäytävänä. Mie taidan kiduttaa vaan itteeni kun oon seurannut erään ihmisen elämää joka tekee unelmistaan totta. Miun unelmista. Mie oon tosi onnellinen hänen puolestaan mut myös katkera et mie oisin voinut olla tuossa. Miulla on paikka tuolla, siellon minne mie kuulun. Mie yritän täällä varjoissa tehdä tietä itelleni mut on hiton vaikeeta kun puolet puuttuu. Sitten tuntuu välillä siltä ku mie syyttäsin tautia vain laiskuuttani kun joinain päivinä ei jaksa muuta ku tuijottaa youtubea ja kahlata deviantarttia läpi. Taitaa olla tosin toistepäin etten oo vieläkään oppinut kun on vähän lähtenyt mopo käsistä.

Mie oon pystynyt taas kirjottamaan joten olen sitä tehnyt ja yrittänyt samalla tehdä jotain keskittymistä vaativaa että saisin synapseja rakennettua. Oon yrittänyt opetella pianonsoittoa mutta siinäkin jumahtanut nyt, vasen käsi ei vain tee mitä käsken, se on liian hidas. Kun on pystynyt taas kirjottamaan oon pystynyt taas kirjottamaan lyriikoitakin ja kun on nyt taas pianoa soittanut enemmän oon yrittänyt säestää tai säveltää mutta siinä vaiheessa iskee aivot taas aavikolle. Totaalinen tyhjyys.

Ja sitten on nämä mekot. Pitkäänhän mie oon ollut obsessoitunut mekkoihin mut tuntuu ehkä turhankin kunnianhimoselta että saisin kaikki mekot tehtyä ja niistä kuvattua (AARGH) täydelliset otokset. Varsinkin kun yksi suosikkikuvauspaikoistani meni ohi suun kun en oo saanut näitä aikaan tarpeeks nopesati. Enkä tule saamaan aikaan. Ekasta "valmiista" mekosta puuttuu 100 helmeä (käsin ommeltuna yksi kerrallaan) ja siitä puuttuu se "it" factor. Tänään näin kuvan jossa mie tajusin et se vaan tarvii hihat. Eli purkamaan helmiä olkaimista ja miettimään miten saisin ne hihat toimimaan ja helmet toimimaan. It needs some big redo.
Laahuksellinen mekko muuten piece of cake mut tää alusmekko tappaa miut. Se pöhöttää ihan väärissä kohdin ja kohittaa väärin. Mut huomenna mie viimestelen tän viimesen yrityksen ja jos tämä ei toimi niin tuosta tulee sit ballgown alushame (kunhan teen puolet lisää) ja teen alle vaan toisen samanlaisen hameen jossa on poof-voimaa ja toivon et se on tarpeeksi nostamaan helmaa. Tai sitten pitää tuo nykynen helma tehä alushameeks ja löytää oikeenvärinen, kevyt päälliskangas jonka päälle sitten laittaa nuo kaksi muuta kerrosta... Ja suunnitella yläosa koska mikä oli alunperin mielessä ei toimi tuon kanssa alkuunkaan. (what was I thinking?!)

Ja sitten vaan move on to next dress. Tämä paikka näyttää siltä kuin täällä oisi tapahtunut pitsin, tyllin ja organsan räjähdys. Kun kattoo tätä tavaraa on toisaalta vaikee uskoo et hey, kaikki tää on käytettyä moskaa, kirpputori keräyksiä tai roskiksesta kaivettua. Mut toisaalta, mie saan sen ballgown pitsihirviön tehtyä. Mie tarviin vaan sifonkia jostain. PALJON sifonkia. miulla on puolikkaaseen helmanpalaseen pala ja niitä pitäisi olla vähintään 4. Siis kokonaista helmaa.

</ valituspurkaus >

Mie vaan haluisin onnistua.

Hyvästi Pomppu

Olit omapäisin, vihaisin, omalaatuisin, ihanin paskiainen jota olen koskaan rakastanut. 

Olen täällä edelleen.

Minulla vaan ei tunnu olevan aikaa eikä voimia nyt tähän mutta tässä hieman kuvia mitä kaikkea on tapahtunut. 

Väinämöinen kävi kylässä.

Juhlimme polttareita.

Juhlimme polttareita.

 Hautasin mummini.

 Valmistaudun antamaan pois parhaan ystäväni.

Kerron kaiken kunhan saan kaiken muun pois alta. Nähdään taas muutaman kuukauden päästä.