Minulla on Ruotsalainen ystävä. Se on kiltti ja sarkastinen ja puhuu suomea vaikka onkin ruotsalainen. Ja nauraa paskaisesti minun ruotsinkielentaidoilleni. Myö ei olla nähty 9 vuoteen joten oli aikakin että nähään taas joten Ruotsalainen tuli käymään. Haettiin se junalta ja tiputettiin Hesburgeriin syömään ja käytiin kaupasta ruokaa. Tervetuloa Suomeen, Ruotsalainen. Lupasin Ruotsalaiselle kävelyä joten seuraavana päivänä vein sen Outokumpuun. Onhan siellä hieno kaivos! Jonka pihan läpi voi kävellä ja lähteä vaeltelemaan luontopoluille ja paikkoihin jossa talvella käytiin poikien kanssa. Siellä oli kiviä joiden ohi mentiin. Monta kertaa oli niitä kiviä.
Ensimmäisenä tulimme post apocalyptiseen maisemaan ja aloimme vaelluksemme kohti turvapaikkaa väistellen zombeja ja etsien turvallisia reittejä. Joita oltiin talvella menty poikien kanssa. Ihan varmasti mentiin tästä! Eikun hei tästä me ollaan muuten menty, tuossa on oja! Ai ei olekaan... Mut tuonne me ollaan menossa, hei tuolta me varmaan mentiin ku siinä on pajukko! Tosin niin on tuollakin... Mut mennään nyt tästä tässon joku reitti.
Right...
Suuret sankarit vaelsivat läpi helteen ja itikoiden ja paarmojen ja mäkäräisten, noiden verenhimoisten vihollisten joiden leiriytymän kuulivat meidät moneen otteeseen ja haistoivat pelonsekaisen hikemme. Onneksi otimme OFF:in näkömättömyyssuihkutta ja punkkikarkotetta joten pystyimme jatkamaan matkaamme turvallisemmin. Matkallamme eksyimme saastuneisiin paikkoihin jotka olivat kärsineet ydintuhosta pahiten ja poseerasimme niiden edessä. Minä näin paljon värejä ja innostuin ja hihkuin jolloin Ruotsalainen ymmärsi että olen menettänyt yhden Sanitypisteen matkallamme. Oli aika liikkua.
Mutta minä löysin reiän! Kuinka voimme jatkaa matkaa jossemme huutele reikään ja odota vastausta, jos olisi muitakin selviytyjiä? Vastassa oli vain ummehtunut maan ja mädän haju, eloonjääneitä ei ollut. Verenhimoiset zombiet olivat haistaneet taas meidät joten oli aika liikkua. Näkymättömyyssuihkeemme kun loppui.
Matkasimme pitkään ja kuumuus verotti jo voimiamme. Zombien huudot eivät kaikuneet korvissamme joten ajattelimme että olisi turvallista pysähtyä lepäämään ja syömään vähiä ruokia joita retkikunnallamme oli enää jäljellä (ja kotitekoista mansikkajääteetä). Tie oli autio ja etsimme paikan jossa vihollisten vakoojia olisi ollut mahdollisimman vähän mutta tuntui että koko tienpenkka on yhtä muurahaispesää joten lopulta vain valitsimme paikan ja jäimme siihen. Taustalla häämötti Outokummun suuri torni joka oli selviytynyt ydinräjähdyksestä. Mutta se houkutti muitakin joten kuljimme vastakkaiseen suuntaan. Ja sitten taas takaisinpäin. Ja hiukan kiertäen poispäin ohi kivien joiden yli oltiin varmasti menty aiemminkin! Valitettavasti vain ne olivat kiviä joiden yli retkikuntamme oli mennyt aiemmin, ei me poikien kanssa. Hetken kierrettyämme ympyrää scouttimme oli pakko myöntää että hän oli eksyksissä. Meillä ei ollut karttaa eikä kompanssia, olimme hukassa. Onneksi kännykässäni on gps ja googlemaps joiden avulla pystyimme navigoimaan takaisin autolle.
Olisikohan ollut sitten seuraava päivä kun lähdimme Äitin ja tällaisten kanssa Botaniaan.
Kuljimme läpi normaalien, trooppisten ja perhosten täyttämien huoneiden aavikolle. Minä kuvasin kukkia. Sisällä, ulkona, kaikkialla. Paljon kukkia. Voisin täyttää tämän kertomuksen kukilla mutta jospa pidättäydymme vain tässä.
Juhakin oli mukana.
Ja koska olin luvannut Ruotsalaiselle paljon kävelemistä ajattelin viedä sen padolle. Tiesin öbäyttiarallaa missäpäin se oli mutten koskaan itsekään ollut käynyt siellä joten ajattelin että otetaan koirat mukaan ja mennään tietä pitkin jos sinne olisi vielä suora tie. Ei ollut. Peltoa oli siinä välissä. Ja koska emme ole mulkkuja emme kävelleet toisen viljapellon poikki vaan kiersimme ojanpohjaa pitkin pellon ympäri. Ja sitten kuumuus sulattikin miun aivot enkä enää osannut ajatella että minne mennään joten mennään sitten väärään suuntaan ilmiselvästi! Vatukon läpi joelle. Mutta siellä oli sitten polku jota pitkin päästiin takaisinpäin.
Ja sitten se muuttui ryteiköksi. Hämähäkinseittejä, hyttysiä, mäkäriä, paarmoja, kuusenoksia naamaan ja kaikki muut mukavuudet. Pitäähän sitä Ruotsalaisen saada kunnon tuntuma Suomalaiseen luontoon. Koiratkin alkoi olla jo läkähdyksissä eikä joen rannasta päässyt oikein juomaan koska vesi oli alhaalla ja ranta upottavaa mutaa. Mutta viimein ryteikkö loppui ja putkahdimme padolle. The scout made it! Koirat olivat onnellisia vedestä. Tuppi innostui vedestä niin että se pulahti ihan uimaan eikä haitannut että virta tiputteli ja vei mennessään välillä, sitten vaan uitiin rantaan ja sama uusiksi.
Vesipetomme Rora ei tykännyt virtauksesta ja pysyi kauempana.
Tänne asti päästiin ja kotiin pitäs päästä kanssa. Mutta ei samaa reittiä kun tullessa joten vaihtoehdoksi jäi ottaa kengät pois ja kahlata patoa pitkin yli. Minä menin ensin ja yritin irrottaa levää pois ettei Ruotsalainen kaatuisi. Virta ei ollut vaarallinen mutta keskemmällä yllättävän vahva silti. Keskellä oli myös aukko että kalat pääsevät kulkemaan vapaasti. It was the tricky part.
Ainakin Roralle. Tuppi ui tyytyväisenä yli mutta Rora yritti tulla patoa myöten perässä ja jäi aukolle lopulta ulisemaan kun ei uskaltanut ylittää sitä.
Se piti sitten ihan hakemalla hakea takaisin, yhtäkkiä oli kahlauskyky ja uimakyky kadonnut nartulta täysin. Tuppi totta kai halusi auttaa ja lähti seuraksi ja tönimään jalkoja jos vaikka mami kaatuisi ja koirat saisi kunnon naurut...
Eivät saaneet. Mutta Rora oli onnellinen kun pääsi mukaan takaisin. Hetki levähdettiin ja kuivateltiin jalkoja ennenkuin laitettiin kengät takaisin.
Vain huomataksemme että olisi vielä yksi oja ylitettävänä.... Minä hyppäsin isolta kiveltä yli mutta koska penger oli pehmeä ja murtui koko ajan koska kaksi yli-innokasta apuria olisi ollut ottamassa Ruotsalaista minun kanssa vastaan hän päätti kahlata yli. Se olikin keskeltä vähän äkkisyvä mutta mitäs pienistä.
Yli päästiin ja kohti kotia!
Jos vain scouttimme olisi tiennyt miten sinne pääsee. Pusikoista läpi, ilmiselvästi, siellä oli muidenkin jälkiä. Mutta vastaan tulikin rypsipelto ja eihän täällä kasva rypsiä, piti olla heinää!
Tarpeeksi kun pajukkoa seurasi niin löytyi myös heinäpelto. Muttei suoraa reittiä enkä uskaltanut enää sanoa että "tuosta pääsee!" koska suunnistajan taitoni oli jo todistettu. Olen surkea scout. Joten bongasimme ladon ja ajattelimme että sinne on mentävä tie. Ja sinnehän meni.
The road went ever on and on...
ihan oikeasti, se tuntui loputtomalta. Mutta tuli sentään tutulle tielle.
Siitä osasimmekin jo kotiin. Ja Viinijärven uimarannankin kävimme testaamassa, minäkään ole siellä kertaakaan vielä käynyt. Eipä tosin ollut kummoinen etten ole paljoa menettänyt.
Olipahan ainakin erilainen turistireissu Ruotsalaisella. Tervetuloa uudestaan, pelkään jo kostoa jos Ruotsiin erehdyn...
