Kevättä

Kyllä täällä vielä ollaan. Sairastellut kamalasti, kun yhdestä taudista pääsee eroon jo iskee toinen ja vielä allergiat päälle.

Piha tekee mitä pihan kuuluu. Nämä nousi ennätysaikaisin huhtikuussa, kukkivat ihanan pitkään tämän kuun puolelle. (Lumipisarakohan tämän nimi oli)

Valkovuokot nuputtivat ja kukkineet nekin jo kohta kolmatta viikkoa.

Meidän perheeseen tuli uusi vaikeusaste; Vikke. 

Vikke täytti juuri vuoden ja huudattaa koiria pihalla. Herra on ihanan rohkea ja utelias veitikka ja nuoruuttaan varsin villi välillä... Kysyykää vaikka nukeilta jotka ovat herran kynsiin ja hampaisiin päätyneet. Tai verhoilta. Tai hiuspompuloilta!
Vikellä on ihme ponpulafetissi, mie oon ostanut ja ostanut ja hävittänyt ponpuloja ihan jatkuvaan ja Vikke kun tuli niin se löytää niitä ihan jatkuvaan. Hirmu kätevää. Pari oon antanut sille ihan leluiksi ja kun tulee uuden kanssa ni vaihdetaan vielä toistaiseksi suht yhtenä kappaleena oleva jo revittyyn niin ollaan sitten molemmat tyytyväisiä. Miulla oo varmaan koskaan ollut näin paljon ponpuloita. Ja juuri kun leikkasin kuolleet latvat ian reilulla kädellä pois. Niinkuin vyötärömitasta olkapäille leikkuu...
Mut Vikke on tämmönen Kawaii Hymypoika <3

 Vikke kun haettiin (Joensuun löytöeläimiltä) niin meni n. puoli tuntia ja herra oli jo talonsa valtias. Vikke on ihanan ihmisrakas, se makaa onnellisena jalassa kiinni ja nukkuu puristen, viettää yöt tyytyväisenä jos saa maata jommankumman jalkojen päällä. Ja sitten temppuilee kuten tässä, mie oon kolminkerroin ja yritän kirjottaa koneella kun kissa makaa selän päällä. Ergonomia = 0. Cuteness = overload. Shits given by cat = 0.

Sympatiat.

Vikke on kova kiipeilemään. Yllättävän sujuvasti myös alastulo onnistuu. Huomattavasti rohkeammin ja sujuvammin kuin esim. Azuralla jota piti tassusta pitäen opastaa puissa kiipeilyn ja alastulon saloihin.

Hieman välillä meinaa hirvittää kun kissa heiluu jonkun ohuen oksan latvassa mutta hyvin se siellä kyllä pysyy. Ja pysyy kynnet terävinä että voi sitten yöllä iskeä ne kylkeen kiinni. Tosin Vikke kyllä tykkää purra enemmän kuin raapia. Yöllä saattaa herätä siihen että ukkovarpaasta haukattiin tai nenää purraan. Ei Vikke hirmu kovaa pure, onneksi, mutta sen verta kuitenkin ettei sitä siihen kannusteta tai opeteta että saisi pureksia.

Human, plz.

Jaa miten koirat suhtautuu?

Roraa harmittaa että isi antaa huomiota muille ja Tuppi jahtaa uutta lelua. Taitaa kokea herra kovana kolauksena että tuli poikakissa koska ei akkojen kanssa ole noin kovasti ja usein turpiinsa ottana. Niin kauan kun Vikke on paikoillaan Tuppi vain katsoo uteliaana mutta jos se liikahtaa niin heti alkaa paimentaminen ja leikkiminen ja kissa katsoo silmät isoina että mikä tuo moukka on?! Also, tulips.

Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Takki tyhjä

Minusta nyt tuntuu että minulla ei ole tälle blogille oikein mitään annettavaa. En edes tiedä missä kamerani on.
Muutenkin on nyt "tilanne päällä" eikä tiedä milloin helpottaa.

Tilannetta ei auta että Tuppi on alkanut halvaantua myös ja vasta keskiviikon jälkeen tiedetään enemmän kun saadaan kuvattua poika. Ellen onnistu jostain saamaan alkuviikosta aikaa jossa on kuvausvehkeet.

Ihan kuin ei tarpeeksi hulluksi tässä muutenkin tulisi niin huoli kalvaa kuin happo sisältäpäin. Aikaa sitten ollaan sovittu serkkuni kanssa että tavataan ja aika on nyt sovittu, matkat maksettu, kaikki selvä.
Jos ei onnista kuvaus on keskiviikkona ja vasta sitten tiedän mikä miun pikkusta vaivaa ja mitä mie voin tehä toisen hyväks. (Muuta ku kaikkeni.)

Mie lähden lauantaina. Matkalle jota olen odottanut innolla, lomalle, my getaway, minun pakoni huolista, murheista ja arjesta.
Minun matkani jonka ajaksi hylkään sen, joka minua eniten tarvitsee. Jää Tupille Juha ja osaa se hoitaa koirat, tietysti mut... se ei oo sama. Mie en ole katsomassa et kaikki on hyvin, kivut lievittyy, mie en näe hymyileekö Tuppi, poistuuko apaattisuus, mie en ole täällä! ARGH!

Mie lähen silti.
Mother of the goddammit year.

Ei Tupilla hengenvaaraa ole, jos olisi niin ihan sama että menisi sataset kankkulan kaivoon. Mut ei se silti piristä. Se ei vie huolta, turhautumista ja pelkoa pois.
Se että Rora on halvaantunut kahdesti ja silti juoksee omin jaloin lumihangessa kuin salama ei piristä. Se, että Tuppikin varmasti selviää ja paranee, ei piristä koska se ei ole NYT.
NYT minulla on apaattinen koira jolla on kipuja vaikka Roran kipulääkkeet olen sille syöttänytkin. (Entä jos se onkin vakavaa? Entä jos Tuppi ei paranekaan?)

Kertoilen mitä löytyy sitten kun tuomio on saatu.

Sen jälkeen joko jaksan tehdä pari päivitystä tai sitten pistän tämän blogin tauolle kunnes helpottaa. Vaikka Paiholan kautta taas kerran jos ei muuta.

Toukokuuta.

Vappua vietin ystäväni vanhempien mökillä hänen sisarustensa kanssa. Jos kerran miun kakkos mamma kysyy minnuu jonnekin ni kyl se sit on piru vie lähettävä!

Ja olipahan hyvä tekosyy nähä ystävääni ja mökkiä taas vuosien jälkeen. (No ystävääni olen jopa tänä vuonna nähnyt aiemmin) Ja kun kerrankin saa tekosyyn käyttää taas haalareita! Lakkia en siivouksen jäliltä enää löytänyt.

Perinteisesti saunottiin, heitettiin talviturkki (kaksi heitti) ja syötiin hyvin. Tässä naurava tai itkevä synttäri(?)sankari sai tuollasen kehikon lahjaksi ja kolme aikuista mietti miten ihmeessä tuolla laitteella tehdään kuminauhakoruja. Oli ihan kuvalliset ohjeet valokuvina ja piirrettyinä ja kirjotettuina ja silti kolmella aikuisella meni aikansa ennenkuin ymmärrettiin että KAKSI!

Kotona aloitin uuden kukkapenkin. Tuo tukki lähti lopulta pois ja tein sen vain tiilistä ja kivistä. Tuolla se on suojattuna odottamassa edelleen että saisin haettua ruusut ja multaa siihen. 

Miehen (kuvassa) ystävä sai veneensä toimimaan joten lähdettiin sitten järvellä käymään kun päivä olisi ollut muuten tylsä. Eihän sitä kukaan halua rauhassa valmistautua ja laittautua toisen ylioppilasjuhliin... 

Veneellä pääsee paikkoihin joihin ei muualla muuten tulisi mentyäkään. Joki oli kiva paikka. 

Where will you be when the LSD will kick in?

Iha on kuin jokin turistiopas.

Ja sitten äkkiä meikit naamaan, vaatteidenvaihto, lahjan paketointi (koska kaiken sellaisen teko etukäteen olisi liian fiksua) ja onnittelemaan uutta ylioppilasta. (Onnee fiksu!)

Ja koska tuo peruukki on vain yli-ihana piti matkalla pysähtyä kuvaamaan itteesä.

Ja kun pääsee kotiin niin voipikin sitten juoksuttaa ja kuvata kookit. Rorasta yritin saaha kuvan kun se liikkui niin hyvin tänä päivänä mutta narttua nyt vaan kiinnosti enemmän tulla nuolemaan ja kellahtaa selälleen ja saada massurapsuja.

Tämä on kyllä eripäivältä, myönnetään. Käytiin Tupin kanssa hakkuaukealla katselemassa löytyisikö korvasieniä. Ei löytynyt. Tuppi löysi kyllä joka mutalikon ja öljyisen rapakon. Oli kaulasta alaspäin ruskeanmusta koko koira. (Look at that smile, so worth kaikki se pesu ja rimpuunti)

Tikulla silmään joka 10-12 kuukausia muistelee

Lokakuu

Syksy tuli ihan virallisesti. Lämpimästi suorastaan. 

Minä vielä työnjohtajan kanssa rakentelin kukkapenkkiä ja istuttelin kevään sipuleita. 

Rakentelin vielä yhden kukkapenkin lisää että saisin loput sipulit jonnekin ja kaverin äidiltä saadun köynnöksen kasvamaan. 

Loppukuusta kylmeni tarpeeksi että lampi jäätyi.

Marraskuu

Halloween!

Minä pukeuduin ja yritin käyttäytyä kuin nukke Halloween juhlissa. 

Lenkillä kissan ja koirien kanssa. Kissa istui niin kauniisti kasan päällä että oli saatava kuva mutta oli työn takana pitää koirat poissa siitä ja saada kissa pysymään paikoillaan ja katsomaan edes vähänkään kameran suuntaan. 

Sitten tulikin lumi. Azura ei innostunut.

Rora innostui. Näin hyvin jo Roran perä piti tyttöä pystyssä. Kaatuilua oli ja on edelleen mutta nelivedolla mentiin jo. 

Aikaansaannoksina oli syntymäpäivälahja ystävälleni. Ensimmäinen itsesuunnittelema pitsihuivi. Lankana on ohut villalanka jonka satuin löytämään anoppini ullakolta ja ilmoitin että tämä on nyt minun. Paljoa ei kerästä jäljelle jäänyt.

Joulukuu

Tiijättäkötyö sen ankkatohtorin? Se o miun kamu <3 Se o hirmu viksu ja se iha oikkeesti kirjotti tohtoriks ku se o nii viksu. Sitten meilloli karonkka. Sellanen pönötysjuhla, tiijättähäntyö. 

Mie pukeuduin sinne Ariettyks. 

 Sittenpä ei tapahtunukkaa muuta ku joulu.

 Ja jonkinlainen pukkikin.

Kauniit upetot

 Joululle tuli myös ilveleijät

 Paljon ruokaa...

 Trivial pursuittia! <3

Toiset voitti, toiset ei.

Sit se joulupukki kävi.

Saatiin me lahjojakin. Minä vein veljentytön lahjan.

Toiset iloihti iha omistaan

Käytiin serkun kanssa kuvaamassa ja löydettiin tirppoja. Ne pörähti yhtäkkiä ja viserteli ihan kuin meijjän ois pitänyt seurata niitä. Jos oltas disney leffassa oltas seurattu niitä seikkailuun mutta kuten serkku totes "Jos myö seurataan noita saahaan vaan kengät täyteen lunta ja flunssa."

Onneksi oli muutakin kuvattavaa.