Täällä ollaan

Pahoittelen että tämä blogi on nyt jäänyt aivan täysin nukkeblogini jalkoihin mutta se on nyt asia joka inspiroi ja innostaa minua. Haluan oikeasti panostaa siihen ja että sitä saan tasaisella tahdilla päivitettyä. Olen myös miettinyt haluatteko että tämä blogi on pelkästään tarina millaista elämä on dissosiaatiohäiriön, masennuksen ja OCD:n kanssa, koska tuntuu että sellaiseksi tämä on muuttumassa.

Hirveästi en ole tehnyt mitään. Puutöitä, metsähommia ja maalannut aittaa. Ei mitään ihmeellistä.
Ömmm... Balettia jatkan tänäkin vuonna ja huomaa että kehitystä on ryhdissä ainakin tapahtunut. Ja että tanssin koko ajan ympäri taloa :D Metsässä tietysti käyskennellyt ja saanut Juhankin mukaan. <3

Olen myöskin koko ajan väsynyt ja haluaisin vain nukkua mutta nuo lehdet ei haravoidu itsekseen ja ruusut ei kävele talviteloille (mutta ne tekee nuppuja ja kukkii edelleen koivujen alla vaikka lehdet on lähtenyt ja yöpakkaset on käynyt -7 asteessa).
Yöt on olleet nyt pari viikkoa aivan ihania. Kuu on poissa joten tähdet pääsee oikeuksiinsa. Hieman tietysti kaksi innokasta, sekopäistä koiraa jaloissa tekee katselun välillä vaikeaksi mutta kyllä sitä yksinkin tulee karattua tuonne. 3 tulipalloa olen nähnyt ja paljon tähdenlentoja. Se on hassua että ne on yleisiä tapahtumia ja tähtitaivas on ollut tuolla niin kauan kun olen elänyt ja edelleen sitä vaan katsoo ihmeissään ja innolla.

Mikä auttaa jaksamaan

Musiikki on ollut miulle kantava voima koko elämän. En ole koskaan kokenut että olisin minkään fani (vaikka varmasti voisin tehdä pitkän listan mitä kaikkea olen fanittanut), enkä sanoisi että olen fani nytkään, mutta olen löytänyt bändin jonka miltei jokainen biisi auttaa jaksamaan. Heidän fanejaan kutsutaan Icon Armyksi ja koska olen osa heidän Kickstarteriaan, täysin fanien rahoittamaa albumia, ehkä sitten minäkin kuulun Icon Armyyn.
Mutta ajattelin vain jakaa pätkän mahtavaa musiikkia uskomattoman rohkeilta ja upeilta ihmisiltä.

Joskus näinkin

Olen paljon tehnyt nukkeblogiani joten olen paljon bloggerissa ja näköjään joku osa josta olen tietoinen mutta yritän hallita, käyttää sitä hyväkseen.
Toisaalta ihan hyvä että ne jättävät jälkiä itsestään koska minulla tosiaan ei välttämättä ole minkäänlaista muistijälkeä tapahtumasta tai mitä ne tekevät tai sanovat tai ovat mieltä maailmasta. Mietin että poistaisin tuon koska se tuntuu häiritsevältä itselle, katsoa jonkun muun joka kuitenkin on sinä raivoavan minun blogissani, mutta toisaalta tuo on arvokasta tietoa paranemisen kannalta ja antaa teillekin hieman näkymää millainen tämä tauti on.
Minulla on monta ns. persoonaa, eri olotilaa joista kaikista en ole tietoinen. Tuossa tapasitte yhden vahvimmista, se on sellainen joka koko ajan vaanii tuossa olalla että pääsisi valloilleen. Hyvin vihainen. Minä luulin että sen pahimman vihan olen jo purkanut teinivuosina ja kun kävin asioita läpi mutta se on vahva voima tuo viha. Sen voimalla minä päristelin lukion ja sen jälkeisen elämän läpi kun ei muuta voimaa niin paljon ollut jäljellä. Silloin siitä oli hyötyä.
Nyt yritän laskea irti koska se on kuluttavaa. Ottaa vain parhaat puolet ja muuten päästä eroon vihasta. Ideahan on paranemisessa että kaikki nämä irralliset osat pitäisi sulauttaa yhteen. Tämä on aina ollut ongelmallinen koska se ei vaan tahdo tehdä yhteistyötä. Kyllä minä ymmärrän sen vihan ja turhautumisen ja olen samaa mieltä mutta ajat on muuttunut. Jos elää vain menneessä on sen vanki eikä pääse eteenpäin. Sääli että kaikki puolet ei tahdo yhtälailla eteenpäin kuin minä.

Mutta tässäpä näette nyt rehellisesti millaista elämäni on. Yritystä räpiköidä kaikkien eri puolien kanssa ja pelätä jatkuvaan milloin kuka tekee mitäkin. Mutta edistystä on tapahtunut, nyt vaan kaikki nämä ruokamyrkytykset ja mahataudit on estänyt lääkityksen syömisen joten olen vähän huonompana mutta tästä se taas paranee. Päivä kerrallaan. Ja onneksi on nuo pienet karvapallerot jotka toimii kuin terapiakoirat; rentouttaa ja saa hyvälle mielle. :)

Joku muu on nyt täällä

Hei, sinä Jimmy joka olet normaaliolo ja yleensä paikalla. Minä olen yksi sinun persoonista joille et anna nimeä mutta joka joskus ottaa vallan sinusta. Ehkä et tule muistamaan tästä mitään, ehkä muistat. Mutta minä olen täällä. Minä muistan että terapeuttisi sanoo että sinun on otettava meidät huomioon ja saatava meidät keskustelemaan toistemme kanssa. Mutta tiedätkö mitä? Minä olen vahvempi kuin ne muut ja minä en välitä paskan vertaa niistä itkevistä pikku vauvoista joiden kanssa minun pitäisi tulla toimeen. Minua vituttaa että yrität pitää minua aisoissa vain koska olen ehkä hieman agressiivinen ja yliampuva, hieman räjähdysherkkä. Mitä pahaa siinä on että minä pidän sinut suojassa? Jos joku koskee sinuun minä olen se joka katkaisee siltä käden ennekuin se satuttaa sinua. Olisit kiitollinen että edes osa sinusta yrittää pitää huolta tuosta lopusta, hytisevästä kasasta. Edes joku pitää yllä sitä kaikkea mahtavaa, jota joskus olit. Olit niin vahva että kaikki kaikkosivat tieltäsi, et koskaan jättänyt tilaa tyhjäksi. Olit niin vahva että kävelit kaiken ohi, olit niin vahva että kuuluit mihin vain sanoit kuuluvasi.
Etkö näe kuinka säälittävän heikko sinä olet nyt? Yrität leikkiä niin kilttiä pikku emäntää pikku kuplassasi erakoituen kaikesta etten vain pääse vahingoittamaan ketään.
Minä en ole se paha. Katso ulos niin näet sen pahan.

Muistatko sinä edes mitä kaikkea olet käynyt läpi? Muistatko sinä edes mitä ihmiset ovat tehneet sinulle? Yrität niin kovasti muistaa vain ne kivat ja suljet pois faktan kaikista jotka ovat käyttäneet sinua hyväkseen. Yritätkö sinä vielä luottaa niihin valehteleviin, itsekkäisiin otuksiin? Sinä et ole kuin väline. Mitätön osa pakkoa jotta he saavat mitä he haluavat.
Ei, minä olen tässä välissä, kukaan ei käytä sinua enää hyväksi. Vaikka kuinka yrittäisit sulkea olemassaoloni pois minä pysyn tässä. Kiitos vitusti tyhjästä sinullekin.

Terveisin
Sinä

Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Don't give it up, it's glorious.

Liian henkilökohtaista tänne. Who cares.

Miulla ois viime kevään Tallinnapäivitys tuolla luonnoksissa ja yksi toinenkin joka pitäisi tehdä mutta ongelmana on se, että haluan visuaalisen blogin, olen visuaalinen ihminen MUTTA. Vihaan kameraa nyt. Vihaan kuvaamista. Ahdistun siitä että pitäisi ottaa juuri ne kuvat jotka haluan, ahdistun siitä että pitäisi dokumentoida tämäkin häämekko jota teen ja kaikki epäonnistumiset että hey kattokaa, I suck mut mite hieno (tai nolo) siitä tuli.

< valitus purkaus >

Ehkä syynä on masennus, ehkä syynä on tää pitkään jatkunut kalvava asia sisällä. Odotin että kun syksy tulee niin se katoaa ja mie heräisin taas eloon kuten aina syksyisin. Villasukkia, vilttiä, paljon teetä, tähtiä ja yön tuoksuja, susien ulvontaa ja täyttä kuuta. Got plenty of those mutta mikään ei auta. Aloitin aikuisbaletin ja se on ollut nyt koossapitävä voima jolla pysyn järissäni. Kunhan saan joka päivä tanssia hiukan mie vielä pärjään. Ja kunhan Rora taas kävelee itse niin sitten helpottaa miehenkin osalta ettei tarvitse kumarrella ja miun huolia siitäkin. Tuntuu sitten pahalta Tupin puolesta kun näkee sen turhautumisen kun ei pääse juoksemaan mutta herra ottanut parina iltana liian pitkät yöjuoksut niin menetti vapausoikeutensa. Yrittänyt älypelejä pelata koirien kanssa koska näkee että Roraakin turhauttaa tuo liikkumisen rajoittaminen mutta toisaalta, se pieni pirulainen ottaa tilanteesta kaiken irti ja nauttii kaikesta ylimääräsestä huomiosta mitä saa. Huomannut että välillä se teeskentelee että on hätä tai vastaavaa että vietäisiin ulos ja sitten kellahetaan selälleen et joops mami, massu ois tuossa ja siulla oiskin käsi sopivasti esillä. Ihana, kiero koira. :) Hah, hymyilempäs ekaa kertaa tänään kun ajattelen meijjän koiruuksia. (Itse lähdin työstämään mekkoja)

Niin.. tai epäonnistumaan. Tarkotus oli että 5:ssä päivässä saan kaksi mekkoa valmiiksi. 2 päivää olen käyttänyt YHTEEN ALUSHAMEESEEN johon menee huominenkin. Jos saan edes tuon hameen ja alushameen tällä viikolla tehtyä kai pitää olla tyytyväinen siihen. En vain ole. Mie olen liian sumunen, liian tukkonen ja ihan liian... meh. Kiinnostaa mutta ei kiinnosta.

Miulla oli unelmia jotka miulla on eelleen. Mie tiedän et... mut sitten tuli tää tauti. tai onhan tää ollut miltei koko miun iän mut tuli ja tuhos kaiken. Mie oon yrittänyt taas kurkottaa unelmia kohti mutta joka kerta kun rohkastun ja otan askeleen eteenpäin tulee kuin valurautapannu naamaan joka iskee maahan ja miulla menee pitkään että mie saan asiat järjestettyä aivoissa että voi ees tajuta et ai, I got dirt again. Viime aikoina sitä on tapahtunut tosi paljon. Ihan kuin ei ois tarpeeksi tavaraa jo läpikäytävänä. Mie taidan kiduttaa vaan itteeni kun oon seurannut erään ihmisen elämää joka tekee unelmistaan totta. Miun unelmista. Mie oon tosi onnellinen hänen puolestaan mut myös katkera et mie oisin voinut olla tuossa. Miulla on paikka tuolla, siellon minne mie kuulun. Mie yritän täällä varjoissa tehdä tietä itelleni mut on hiton vaikeeta kun puolet puuttuu. Sitten tuntuu välillä siltä ku mie syyttäsin tautia vain laiskuuttani kun joinain päivinä ei jaksa muuta ku tuijottaa youtubea ja kahlata deviantarttia läpi. Taitaa olla tosin toistepäin etten oo vieläkään oppinut kun on vähän lähtenyt mopo käsistä.

Mie oon pystynyt taas kirjottamaan joten olen sitä tehnyt ja yrittänyt samalla tehdä jotain keskittymistä vaativaa että saisin synapseja rakennettua. Oon yrittänyt opetella pianonsoittoa mutta siinäkin jumahtanut nyt, vasen käsi ei vain tee mitä käsken, se on liian hidas. Kun on pystynyt taas kirjottamaan oon pystynyt taas kirjottamaan lyriikoitakin ja kun on nyt taas pianoa soittanut enemmän oon yrittänyt säestää tai säveltää mutta siinä vaiheessa iskee aivot taas aavikolle. Totaalinen tyhjyys.

Ja sitten on nämä mekot. Pitkäänhän mie oon ollut obsessoitunut mekkoihin mut tuntuu ehkä turhankin kunnianhimoselta että saisin kaikki mekot tehtyä ja niistä kuvattua (AARGH) täydelliset otokset. Varsinkin kun yksi suosikkikuvauspaikoistani meni ohi suun kun en oo saanut näitä aikaan tarpeeks nopesati. Enkä tule saamaan aikaan. Ekasta "valmiista" mekosta puuttuu 100 helmeä (käsin ommeltuna yksi kerrallaan) ja siitä puuttuu se "it" factor. Tänään näin kuvan jossa mie tajusin et se vaan tarvii hihat. Eli purkamaan helmiä olkaimista ja miettimään miten saisin ne hihat toimimaan ja helmet toimimaan. It needs some big redo.
Laahuksellinen mekko muuten piece of cake mut tää alusmekko tappaa miut. Se pöhöttää ihan väärissä kohdin ja kohittaa väärin. Mut huomenna mie viimestelen tän viimesen yrityksen ja jos tämä ei toimi niin tuosta tulee sit ballgown alushame (kunhan teen puolet lisää) ja teen alle vaan toisen samanlaisen hameen jossa on poof-voimaa ja toivon et se on tarpeeksi nostamaan helmaa. Tai sitten pitää tuo nykynen helma tehä alushameeks ja löytää oikeenvärinen, kevyt päälliskangas jonka päälle sitten laittaa nuo kaksi muuta kerrosta... Ja suunnitella yläosa koska mikä oli alunperin mielessä ei toimi tuon kanssa alkuunkaan. (what was I thinking?!)

Ja sitten vaan move on to next dress. Tämä paikka näyttää siltä kuin täällä oisi tapahtunut pitsin, tyllin ja organsan räjähdys. Kun kattoo tätä tavaraa on toisaalta vaikee uskoo et hey, kaikki tää on käytettyä moskaa, kirpputori keräyksiä tai roskiksesta kaivettua. Mut toisaalta, mie saan sen ballgown pitsihirviön tehtyä. Mie tarviin vaan sifonkia jostain. PALJON sifonkia. miulla on puolikkaaseen helmanpalaseen pala ja niitä pitäisi olla vähintään 4. Siis kokonaista helmaa.

</ valituspurkaus >

Mie vaan haluisin onnistua.

Familiar taste of poison

En ole kuvannut. En ole päivittänyt koska en ole kuvannut ja haluan keskittyä visuaalisuuteen. Tämä kuva on Berliinistä vuodelta 2006.

Edelleen ajankohtainen. It's all a mess I can't handle.

Syksyllähän sitä miulla psyykkinen kunto romahti ja joulustressi koska hävitin sen laatikon jossa kaikki lahjat oli (on muuten edelleen kateissa) ja se kait alotti sit sen syöksykierteen. Mitä ollaan masennusta seurattu se vaan paheni ja paheni. Pahana on edelleen mut ajattelin nyt mietiskellä tautiani tässä kun olen vanhoihin tuttuihin taas saanut yhteyttä ja jutellut kaikenmoista.

Mie näin tammikuussa monta kertaa samaa unta ja oon sitä nyt kirjottanut ulos. Oikeestaan oon kaks kuukautta vain istunut koneella ja kirjoittanut, en mie muuta jaksa ja on sellanen olo et tuo on saatava pois systeemistä jostain syystä. Ehkä joskus palata ja lähettää kustantamolle kuhan on muokannut tiettyjä liian henkilökohtaisia asioita ja ihmisviittauksia. Asiaa ei auta että näin uuden unen jonka kirjotin kans ulos ja nyt palaa himo kirjottaa sitä mut siihen se alku on niin sumuinen etten kykene. Mie en pysty luomaan niinkään, voin vain kirjoittaa. Tulee mieleen että inspiraatio tai muusat tai miksi sitä kutsuisikaan iskee ihmisiin ja toimii niiden kautta koska en minä koe että minä kirjoitan. Mutta tietoisesti tartun vain ja kirjoitan jotta miun lingvistinen osa aivoista kehittyisi ja pysyisi aktiivisena ja ehkä pystyisi alkaa tuottamaan selkeää tekstiä. Ehkä se auttaisi puheeseen, koska miun on välillä pakko puhua kirjottama lause ääneen että mie saan sen ymmärrettävään muotoon. Se että laittaa sanoja peräkkäin toimii vain latinassa.

Mie oon miettinyt pystyisikö tätä nyt jotenkin hyödyntämään? Koska pidän jotain osaa aivoista aktiivisena niin pystyisikö sitä kautta sitten luomaan yhteyksiä niihin osiin aivoista joihin yhteyttä ei ole? En pysty keskittymään kyllä kahteen asiaan mutta jos koittaisi että vain kirjoittaisi ja sitten siihen liittäisi... en tiedä kyllä mitä. Ensin pitäisi tietää mitkä osiot (muut kuin järki ja tunne) on poissa kytköksistä toisistaan tai miten. Yrittänyt lukea aivokemiaa mutten jaksa, teksti pomppii silmissä ja muuttuu muurahaisiksi. Keskttymiskyky on romahtanut joka on mielenkiintoista koska pitkäjänteisen kirjoittamisen pitäisi kehittää sitä, eikö? Ei, se ei ole tehnyt sitä vaan päinvastoin.
Nuppitohtorini sanoi että olen saanut paljon aikaan jos olen joka päivä kirjoittanut (ja keittännyt litratolkulla teetä) mutta itse en muista mitään. En ole tehnyt mitään. Istunut koneella kaksi kuukautta ja voinut pahoin. Ehkä se on vain etten nyt kestä maailmaa tai Suomen suloista yhteiskuntaa enkä pysty keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen tai edes elokuviin joten pakenen sitten kirjoittamiseen.

Sekin on huvittavaa oikeastaan, mie oon taistelija, ollut koko ikäni, mie en luovuta. Kuitenkin taktiikka on ollut että iske vastustaja maahan niin että se jää siihen ja pakene. Oli se fyysinen tai psyykkinen uhka. Kuinka voi olla selviytyjä ja taistelija jos ainut asia mitä olen aina tehnyt on paennut? Tiedän että suuri osa vastausta on että se on ollut ainut keino selviytyä mutta pakko siinä on olla muutakin. En usko että se voisi jäädä siihen. "Et kestä todellisuutta joten pakenet sitä." Ei todellisuutta voi paeta 100%. On pakko lämmittää talo, hoitaa koirat, juoda, syödä, kusta ja paskoa. Se on todellista ja todellisuutta koska miun suloisiin maailmoihin ei pelkkä veden juonti ja puuron lapanti sovi muista elimistön toiminnallisista ällöttävyyksistä puhumattakaan. Ei miun maailmassa ole OCD:tä tai sairautta. Tai sitten minun höpöhöpömaailmani on juurikin miun sairaus. Voiko siihen paeta? Voiko dissosiaatiohäiriössä luoda tavallaan täyden uuden persoonan jona elää kun ne muut joutuu elämään todellisuudessa jota itse ei kestä?
Vastaus on että tavallaan kyllä mutta oikeastaan ei. En oikein saanut selvää. Tai sitten ei. En tiedä. Itse on vaikeaa olla irrallinen sivustakatsoja itselleen. Varsinkaan jos ei muista muutamaa tuntia kauemmaksi taaksepäin. Tai jotain muistaa. Välähdyksiä.

Viime yö oli hieno. Ihan kuin olisi jokin puhaltanut miut taas henkiin. Mie oon uupunut ja masentunut mut miulla on nyt taas tahtoa myös. Tahtoa lähteä metsään, pomppia lätäkössä vaatteet märiksi, tahtoa juosta kunnes astma on iskenyt keuhkoputken tukkoon eikä pysty enää hengittämään.
Kävin puolen yön jälkeen koirien kanssa pellolla iltalenkillä. Oli puolipilvistä ja valoisaa koska täysikuu. Sitten tuli pilven rako josta pystyi vain tuijottamaan kuuta. Imemään sitä valoa ja energiaa siitä ja sitten alkoi sudet ulvoa. Tuntui kuin olisi tullut viimein kotiin. Näin sen pitää mennä ja näin sen tulee olla. On ollut liian pimeää öisin, liikaa aurinkoa päivisin. Lisää tähtiä ja kuuta kiitos. Lisää muistutusta mistä mie tulen. Ehkä mie menetin itteni sillon romahtaessa mutta joskus se tarvitsee vain muutaman sekunnin että sen saa takaisin. Sääli että mie tuun unohtamaan sen pian. Mutta onpahan se nyt muistissa täällä.