Miulla ois viime kevään Tallinnapäivitys tuolla luonnoksissa ja yksi toinenkin joka pitäisi tehdä mutta ongelmana on se, että haluan visuaalisen blogin, olen visuaalinen ihminen MUTTA. Vihaan kameraa nyt. Vihaan kuvaamista. Ahdistun siitä että pitäisi ottaa juuri ne kuvat jotka haluan, ahdistun siitä että pitäisi dokumentoida tämäkin häämekko jota teen ja kaikki epäonnistumiset että hey kattokaa, I suck mut mite hieno (tai nolo) siitä tuli.
< valitus purkaus >
Ehkä syynä on masennus, ehkä syynä on tää pitkään jatkunut kalvava asia sisällä. Odotin että kun syksy tulee niin se katoaa ja mie heräisin taas eloon kuten aina syksyisin. Villasukkia, vilttiä, paljon teetä, tähtiä ja yön tuoksuja, susien ulvontaa ja täyttä kuuta. Got plenty of those mutta mikään ei auta. Aloitin aikuisbaletin ja se on ollut nyt koossapitävä voima jolla pysyn järissäni. Kunhan saan joka päivä tanssia hiukan mie vielä pärjään. Ja kunhan Rora taas kävelee itse niin sitten helpottaa miehenkin osalta ettei tarvitse kumarrella ja miun huolia siitäkin. Tuntuu sitten pahalta Tupin puolesta kun näkee sen turhautumisen kun ei pääse juoksemaan mutta herra ottanut parina iltana liian pitkät yöjuoksut niin menetti vapausoikeutensa. Yrittänyt älypelejä pelata koirien kanssa koska näkee että Roraakin turhauttaa tuo liikkumisen rajoittaminen mutta toisaalta, se pieni pirulainen ottaa tilanteesta kaiken irti ja nauttii kaikesta ylimääräsestä huomiosta mitä saa. Huomannut että välillä se teeskentelee että on hätä tai vastaavaa että vietäisiin ulos ja sitten kellahetaan selälleen et joops mami, massu ois tuossa ja siulla oiskin käsi sopivasti esillä. Ihana, kiero koira. :) Hah, hymyilempäs ekaa kertaa tänään kun ajattelen meijjän koiruuksia. (Itse lähdin työstämään mekkoja)
Niin.. tai epäonnistumaan. Tarkotus oli että 5:ssä päivässä saan kaksi mekkoa valmiiksi. 2 päivää olen käyttänyt YHTEEN ALUSHAMEESEEN johon menee huominenkin. Jos saan edes tuon hameen ja alushameen tällä viikolla tehtyä kai pitää olla tyytyväinen siihen. En vain ole. Mie olen liian sumunen, liian tukkonen ja ihan liian... meh. Kiinnostaa mutta ei kiinnosta.
Miulla oli unelmia jotka miulla on eelleen. Mie tiedän et... mut sitten tuli tää tauti. tai onhan tää ollut miltei koko miun iän mut tuli ja tuhos kaiken. Mie oon yrittänyt taas kurkottaa unelmia kohti mutta joka kerta kun rohkastun ja otan askeleen eteenpäin tulee kuin valurautapannu naamaan joka iskee maahan ja miulla menee pitkään että mie saan asiat järjestettyä aivoissa että voi ees tajuta et ai, I got dirt again. Viime aikoina sitä on tapahtunut tosi paljon. Ihan kuin ei ois tarpeeksi tavaraa jo läpikäytävänä. Mie taidan kiduttaa vaan itteeni kun oon seurannut erään ihmisen elämää joka tekee unelmistaan totta. Miun unelmista. Mie oon tosi onnellinen hänen puolestaan mut myös katkera et mie oisin voinut olla tuossa. Miulla on paikka tuolla, siellon minne mie kuulun. Mie yritän täällä varjoissa tehdä tietä itelleni mut on hiton vaikeeta kun puolet puuttuu. Sitten tuntuu välillä siltä ku mie syyttäsin tautia vain laiskuuttani kun joinain päivinä ei jaksa muuta ku tuijottaa youtubea ja kahlata deviantarttia läpi. Taitaa olla tosin toistepäin etten oo vieläkään oppinut kun on vähän lähtenyt mopo käsistä.
Mie oon pystynyt taas kirjottamaan joten olen sitä tehnyt ja yrittänyt samalla tehdä jotain keskittymistä vaativaa että saisin synapseja rakennettua. Oon yrittänyt opetella pianonsoittoa mutta siinäkin jumahtanut nyt, vasen käsi ei vain tee mitä käsken, se on liian hidas. Kun on pystynyt taas kirjottamaan oon pystynyt taas kirjottamaan lyriikoitakin ja kun on nyt taas pianoa soittanut enemmän oon yrittänyt säestää tai säveltää mutta siinä vaiheessa iskee aivot taas aavikolle. Totaalinen tyhjyys.
Ja sitten on nämä mekot. Pitkäänhän mie oon ollut obsessoitunut mekkoihin mut tuntuu ehkä turhankin kunnianhimoselta että saisin kaikki mekot tehtyä ja niistä kuvattua (AARGH) täydelliset otokset. Varsinkin kun yksi suosikkikuvauspaikoistani meni ohi suun kun en oo saanut näitä aikaan tarpeeks nopesati. Enkä tule saamaan aikaan. Ekasta "valmiista" mekosta puuttuu 100 helmeä (käsin ommeltuna yksi kerrallaan) ja siitä puuttuu se "it" factor. Tänään näin kuvan jossa mie tajusin et se vaan tarvii hihat. Eli purkamaan helmiä olkaimista ja miettimään miten saisin ne hihat toimimaan ja helmet toimimaan. It needs some big redo.
Laahuksellinen mekko muuten piece of cake mut tää alusmekko tappaa miut. Se pöhöttää ihan väärissä kohdin ja kohittaa väärin. Mut huomenna mie viimestelen tän viimesen yrityksen ja jos tämä ei toimi niin tuosta tulee sit ballgown alushame (kunhan teen puolet lisää) ja teen alle vaan toisen samanlaisen hameen jossa on poof-voimaa ja toivon et se on tarpeeksi nostamaan helmaa. Tai sitten pitää tuo nykynen helma tehä alushameeks ja löytää oikeenvärinen, kevyt päälliskangas jonka päälle sitten laittaa nuo kaksi muuta kerrosta... Ja suunnitella yläosa koska mikä oli alunperin mielessä ei toimi tuon kanssa alkuunkaan. (what was I thinking?!)
Ja sitten vaan move on to next dress. Tämä paikka näyttää siltä kuin täällä oisi tapahtunut pitsin, tyllin ja organsan räjähdys. Kun kattoo tätä tavaraa on toisaalta vaikee uskoo et hey, kaikki tää on käytettyä moskaa, kirpputori keräyksiä tai roskiksesta kaivettua. Mut toisaalta, mie saan sen ballgown pitsihirviön tehtyä. Mie tarviin vaan sifonkia jostain. PALJON sifonkia. miulla on puolikkaaseen helmanpalaseen pala ja niitä pitäisi olla vähintään 4. Siis kokonaista helmaa.
</ valituspurkaus >
Mie vaan haluisin onnistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti