Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Familiar taste of poison

En ole kuvannut. En ole päivittänyt koska en ole kuvannut ja haluan keskittyä visuaalisuuteen. Tämä kuva on Berliinistä vuodelta 2006.

Edelleen ajankohtainen. It's all a mess I can't handle.

Syksyllähän sitä miulla psyykkinen kunto romahti ja joulustressi koska hävitin sen laatikon jossa kaikki lahjat oli (on muuten edelleen kateissa) ja se kait alotti sit sen syöksykierteen. Mitä ollaan masennusta seurattu se vaan paheni ja paheni. Pahana on edelleen mut ajattelin nyt mietiskellä tautiani tässä kun olen vanhoihin tuttuihin taas saanut yhteyttä ja jutellut kaikenmoista.

Mie näin tammikuussa monta kertaa samaa unta ja oon sitä nyt kirjottanut ulos. Oikeestaan oon kaks kuukautta vain istunut koneella ja kirjoittanut, en mie muuta jaksa ja on sellanen olo et tuo on saatava pois systeemistä jostain syystä. Ehkä joskus palata ja lähettää kustantamolle kuhan on muokannut tiettyjä liian henkilökohtaisia asioita ja ihmisviittauksia. Asiaa ei auta että näin uuden unen jonka kirjotin kans ulos ja nyt palaa himo kirjottaa sitä mut siihen se alku on niin sumuinen etten kykene. Mie en pysty luomaan niinkään, voin vain kirjoittaa. Tulee mieleen että inspiraatio tai muusat tai miksi sitä kutsuisikaan iskee ihmisiin ja toimii niiden kautta koska en minä koe että minä kirjoitan. Mutta tietoisesti tartun vain ja kirjoitan jotta miun lingvistinen osa aivoista kehittyisi ja pysyisi aktiivisena ja ehkä pystyisi alkaa tuottamaan selkeää tekstiä. Ehkä se auttaisi puheeseen, koska miun on välillä pakko puhua kirjottama lause ääneen että mie saan sen ymmärrettävään muotoon. Se että laittaa sanoja peräkkäin toimii vain latinassa.

Mie oon miettinyt pystyisikö tätä nyt jotenkin hyödyntämään? Koska pidän jotain osaa aivoista aktiivisena niin pystyisikö sitä kautta sitten luomaan yhteyksiä niihin osiin aivoista joihin yhteyttä ei ole? En pysty keskittymään kyllä kahteen asiaan mutta jos koittaisi että vain kirjoittaisi ja sitten siihen liittäisi... en tiedä kyllä mitä. Ensin pitäisi tietää mitkä osiot (muut kuin järki ja tunne) on poissa kytköksistä toisistaan tai miten. Yrittänyt lukea aivokemiaa mutten jaksa, teksti pomppii silmissä ja muuttuu muurahaisiksi. Keskttymiskyky on romahtanut joka on mielenkiintoista koska pitkäjänteisen kirjoittamisen pitäisi kehittää sitä, eikö? Ei, se ei ole tehnyt sitä vaan päinvastoin.
Nuppitohtorini sanoi että olen saanut paljon aikaan jos olen joka päivä kirjoittanut (ja keittännyt litratolkulla teetä) mutta itse en muista mitään. En ole tehnyt mitään. Istunut koneella kaksi kuukautta ja voinut pahoin. Ehkä se on vain etten nyt kestä maailmaa tai Suomen suloista yhteiskuntaa enkä pysty keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen tai edes elokuviin joten pakenen sitten kirjoittamiseen.

Sekin on huvittavaa oikeastaan, mie oon taistelija, ollut koko ikäni, mie en luovuta. Kuitenkin taktiikka on ollut että iske vastustaja maahan niin että se jää siihen ja pakene. Oli se fyysinen tai psyykkinen uhka. Kuinka voi olla selviytyjä ja taistelija jos ainut asia mitä olen aina tehnyt on paennut? Tiedän että suuri osa vastausta on että se on ollut ainut keino selviytyä mutta pakko siinä on olla muutakin. En usko että se voisi jäädä siihen. "Et kestä todellisuutta joten pakenet sitä." Ei todellisuutta voi paeta 100%. On pakko lämmittää talo, hoitaa koirat, juoda, syödä, kusta ja paskoa. Se on todellista ja todellisuutta koska miun suloisiin maailmoihin ei pelkkä veden juonti ja puuron lapanti sovi muista elimistön toiminnallisista ällöttävyyksistä puhumattakaan. Ei miun maailmassa ole OCD:tä tai sairautta. Tai sitten minun höpöhöpömaailmani on juurikin miun sairaus. Voiko siihen paeta? Voiko dissosiaatiohäiriössä luoda tavallaan täyden uuden persoonan jona elää kun ne muut joutuu elämään todellisuudessa jota itse ei kestä?
Vastaus on että tavallaan kyllä mutta oikeastaan ei. En oikein saanut selvää. Tai sitten ei. En tiedä. Itse on vaikeaa olla irrallinen sivustakatsoja itselleen. Varsinkaan jos ei muista muutamaa tuntia kauemmaksi taaksepäin. Tai jotain muistaa. Välähdyksiä.

Viime yö oli hieno. Ihan kuin olisi jokin puhaltanut miut taas henkiin. Mie oon uupunut ja masentunut mut miulla on nyt taas tahtoa myös. Tahtoa lähteä metsään, pomppia lätäkössä vaatteet märiksi, tahtoa juosta kunnes astma on iskenyt keuhkoputken tukkoon eikä pysty enää hengittämään.
Kävin puolen yön jälkeen koirien kanssa pellolla iltalenkillä. Oli puolipilvistä ja valoisaa koska täysikuu. Sitten tuli pilven rako josta pystyi vain tuijottamaan kuuta. Imemään sitä valoa ja energiaa siitä ja sitten alkoi sudet ulvoa. Tuntui kuin olisi tullut viimein kotiin. Näin sen pitää mennä ja näin sen tulee olla. On ollut liian pimeää öisin, liikaa aurinkoa päivisin. Lisää tähtiä ja kuuta kiitos. Lisää muistutusta mistä mie tulen. Ehkä mie menetin itteni sillon romahtaessa mutta joskus se tarvitsee vain muutaman sekunnin että sen saa takaisin. Sääli että mie tuun unohtamaan sen pian. Mutta onpahan se nyt muistissa täällä.