Täällä ollaan

Pahoittelen että tämä blogi on nyt jäänyt aivan täysin nukkeblogini jalkoihin mutta se on nyt asia joka inspiroi ja innostaa minua. Haluan oikeasti panostaa siihen ja että sitä saan tasaisella tahdilla päivitettyä. Olen myös miettinyt haluatteko että tämä blogi on pelkästään tarina millaista elämä on dissosiaatiohäiriön, masennuksen ja OCD:n kanssa, koska tuntuu että sellaiseksi tämä on muuttumassa.

Hirveästi en ole tehnyt mitään. Puutöitä, metsähommia ja maalannut aittaa. Ei mitään ihmeellistä.
Ömmm... Balettia jatkan tänäkin vuonna ja huomaa että kehitystä on ryhdissä ainakin tapahtunut. Ja että tanssin koko ajan ympäri taloa :D Metsässä tietysti käyskennellyt ja saanut Juhankin mukaan. <3

Olen myöskin koko ajan väsynyt ja haluaisin vain nukkua mutta nuo lehdet ei haravoidu itsekseen ja ruusut ei kävele talviteloille (mutta ne tekee nuppuja ja kukkii edelleen koivujen alla vaikka lehdet on lähtenyt ja yöpakkaset on käynyt -7 asteessa).
Yöt on olleet nyt pari viikkoa aivan ihania. Kuu on poissa joten tähdet pääsee oikeuksiinsa. Hieman tietysti kaksi innokasta, sekopäistä koiraa jaloissa tekee katselun välillä vaikeaksi mutta kyllä sitä yksinkin tulee karattua tuonne. 3 tulipalloa olen nähnyt ja paljon tähdenlentoja. Se on hassua että ne on yleisiä tapahtumia ja tähtitaivas on ollut tuolla niin kauan kun olen elänyt ja edelleen sitä vaan katsoo ihmeissään ja innolla.

Niin kamala ikuva

On alkanut pikkuhiljaa saada asioita viime kuulta järjestykseen ja alkaa ymmärtää tapahtumia. Ja sitten iskee se kamala ikävä. Ja jossittelu. Ja kahta kauhiampi ikuva. 

Tämmöinen pikku rimpula oli meillä kesän. Enpä tiennyt että oisin allerginen hevosille, koskaan ole oireita niistä tullut. Ja oisihan sitä kestänyt kovemmalla lääkityksellä ja rasvannut vaan itteesä enemmän tervarasvalla.  Mutta ei kai sitä pidä omaa terveyttään riskeerata.

Rose oli kyllä harvinaisen hieno heppa. En ole koskaan hirveämmin lämppäreistä pitänyt, ovat niin sekaisin päästään aina ja tiukkapiposia. Rose oli kyllä eri maata. Olihan hällähin omat oikkunsa ja kun oli ensin saanut yksinäisemmästä elosta nauttia alkoi selvästi kaivata takaisin lauman pariin ja osasi olla välillä hyvinhin läheisyysriippuvainen. Onneksi oli aikaa että istuksin ja neuloin/luin/lauleskelin tarhassa tai sen vierellä niin pysyi mamma tyytyväisenä. Olen tavannut kilttejä hevosia, mutta ne ovat aina olleet myös laiskoja. Rose oli kiltti mutta menohaluinen. Ratsastaessa ei tarvinnut paljoa kannustaa kun jo ravattiin iloisesti. Ja lenkille oli mamma aina valmis lähtemään. Vapaanakin sai kuleksia mukana karkaamatta, ne karkureissut tuli aina joko tarhasta karkaamalla tai säikähtämällä. Ehkäpä senkin takia että ensimmäisellä reissullamme suuntaan jossa Rose sai vapaana kuleksia miulta petti lonkka alta ja käytin Rosea kainalosauvana että pääsin kotiin. (Ei, en pääse noin korkean hevosen selkään ilman jalustaa tai apuja.) Seuraavat kerrat Rose palasi aina viereen kävelemään niillä kohdin ja kun en kainalosauvaa tarvinnut alkoi oppia että sai pyrähdellä eteenkinpäin vapaasti. Ja sitten pysähdyttiin ja odotettiin kiltisti että mami pääsee luokse. Oli se mukavaa että oli lenkkikaveri joka halusi pitää huolta ja varmistaa että pääsen myös metsästä kotiin. Toisin kuin eräät pienikokoiset karvaturrit jotka yrittää kampittaa joka kivikossa... ;)

Ylempi ja alempi ovat viimeiset yhteiset kuvat. Rose taisi aavistaa että ero tulee vaikka yritin pysyä pirteänä ja normaalina ettei toiselle tulisi turhaa stressiä. Rose ei hirveästi halailusta pitänyt mutta nyt toinen tuli halaamaan miut. Ihan kuin sanoakseen "Kiitos ja hei hei". Kuten sanoin, se oli hieno ja fiksu heppa. <3 Yritän siedättää itseni että voin palata hevosten pariin ja ehkä joskus ottaa uuden. Loistava oli elämä Rosen kanssa. Rankkaa työtähän se oli ja välillä puudutti eikä missään päässyt käymään mutta hitot siitä, meillä oli hauskaa. 

Do not remember the end, remember the journey. 

Maailmasta

Haluan jakaa jo nyt kuvia maailmasta jossa asun. Näitä päivittelen aina silloin tällöin koska olen aina yhtä hämmästynyt ja onnellinen että tällainen paikka voi olemassa ja että minä olen voinut päästä sinne asumaan.

Se ei aina ole itsestäänselvyys että voi saada rauhaa ja hiljaisuutta ja ihka oikean kodin. Jotta kaikki unelmani olisivat toteutuneet täältä puuttuu vain maitolehmät ja järvi vierestä. Mutta kaikkea ei voi aina saada. ;)

Jotain se tämä elämä on opettanut; mikkään ei ole itsestäänselvyys ja niistä pienistä asioista on oltava niin maan pentelleen kiitollinen. Kun katsoo yhtä kastepisaraa oikein se voi olla suurempi kokemus kuin viikon matka Bahamalle.

Ja mikä onkaan ihanampaa kuin sitten jakaa se oma maailmansa rakkaidensa kanssa. Vaikka yksi niistä onkin sokea kaikelle tälle niin ainakin minun karvaturrit katselee tätä maailmaa samalla ihmetyksellä. Tai ainakin mielenkiinnolla.