tiistai 17. maaliskuuta 2015

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Familiar taste of poison


En ole kuvannut. En ole päivittänyt koska en ole kuvannut ja haluan keskittyä visuaalisuuteen. Tämä kuva on Berliinistä vuodelta 2006.

Edelleen ajankohtainen. It's all a mess I can't handle.

Syksyllähän sitä miulla psyykkinen kunto romahti ja joulustressi koska hävitin sen laatikon jossa kaikki lahjat oli (on muuten edelleen kateissa) ja se kait alotti sit sen syöksykierteen. Mitä ollaan masennusta seurattu se vaan paheni ja paheni. Pahana on edelleen mut ajattelin nyt mietiskellä tautiani tässä kun olen vanhoihin tuttuihin taas saanut yhteyttä ja jutellut kaikenmoista.

Mie näin tammikuussa monta kertaa samaa unta ja oon sitä nyt kirjottanut ulos. Oikeestaan oon kaks kuukautta vain istunut koneella ja kirjoittanut, en mie muuta jaksa ja on sellanen olo et tuo on saatava pois systeemistä jostain syystä. Ehkä joskus palata ja lähettää kustantamolle kuhan on muokannut tiettyjä liian henkilökohtaisia asioita ja ihmisviittauksia. Asiaa ei auta että näin uuden unen jonka kirjotin kans ulos ja nyt palaa himo kirjottaa sitä mut siihen se alku on niin sumuinen etten kykene. Mie en pysty luomaan niinkään, voin vain kirjoittaa. Tulee mieleen että inspiraatio tai muusat tai miksi sitä kutsuisikaan iskee ihmisiin ja toimii niiden kautta koska en minä koe että minä kirjoitan. Mutta tietoisesti tartun vain ja kirjoitan jotta miun lingvistinen osa aivoista kehittyisi ja pysyisi aktiivisena ja ehkä pystyisi alkaa tuottamaan selkeää tekstiä. Ehkä se auttaisi puheeseen, koska miun on välillä pakko puhua kirjottama lause ääneen että mie saan sen ymmärrettävään muotoon. Se että laittaa sanoja peräkkäin toimii vain latinassa.


Mie oon miettinyt pystyisikö tätä nyt jotenkin hyödyntämään? Koska pidän jotain osaa aivoista aktiivisena niin pystyisikö sitä kautta sitten luomaan yhteyksiä niihin osiin aivoista joihin yhteyttä ei ole? En pysty keskittymään kyllä kahteen asiaan mutta jos koittaisi että vain kirjoittaisi ja sitten siihen liittäisi... en tiedä kyllä mitä. Ensin pitäisi tietää mitkä osiot (muut kuin järki ja tunne) on poissa kytköksistä toisistaan tai miten. Yrittänyt lukea aivokemiaa mutten jaksa, teksti pomppii silmissä ja muuttuu muurahaisiksi. Keskttymiskyky on romahtanut joka on mielenkiintoista koska pitkäjänteisen kirjoittamisen pitäisi kehittää sitä, eikö? Ei, se ei ole tehnyt sitä vaan päinvastoin.
Nuppitohtorini sanoi että olen saanut paljon aikaan jos olen joka päivä kirjoittanut (ja keittännyt litratolkulla teetä) mutta itse en muista mitään. En ole tehnyt mitään. Istunut koneella kaksi kuukautta ja voinut pahoin. Ehkä se on vain etten nyt kestä maailmaa tai Suomen suloista yhteiskuntaa enkä pysty keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen tai edes elokuviin joten pakenen sitten kirjoittamiseen.

Sekin on huvittavaa oikeastaan, mie oon taistelija, ollut koko ikäni, mie en luovuta. Kuitenkin taktiikka on ollut että iske vastustaja maahan niin että se jää siihen ja pakene. Oli se fyysinen tai psyykkinen uhka. Kuinka voi olla selviytyjä ja taistelija jos ainut asia mitä olen aina tehnyt on paennut? Tiedän että suuri osa vastausta on että se on ollut ainut keino selviytyä mutta pakko siinä on olla muutakin. En usko että se voisi jäädä siihen. "Et kestä todellisuutta joten pakenet sitä." Ei todellisuutta voi paeta 100%. On pakko lämmittää talo, hoitaa koirat, juoda, syödä, kusta ja paskoa. Se on todellista ja todellisuutta koska miun suloisiin maailmoihin ei pelkkä veden juonti ja puuron lapanti sovi muista elimistön toiminnallisista ällöttävyyksistä puhumattakaan. Ei miun maailmassa ole OCD:tä tai sairautta. Tai sitten minun höpöhöpömaailmani on juurikin miun sairaus. Voiko siihen paeta? Voiko dissosiaatiohäiriössä luoda tavallaan täyden uuden persoonan jona elää kun ne muut joutuu elämään todellisuudessa jota itse ei kestä?
Vastaus on että tavallaan kyllä mutta oikeastaan ei. En oikein saanut selvää. Tai sitten ei. En tiedä. Itse on vaikeaa olla irrallinen sivustakatsoja itselleen. Varsinkaan jos ei muista muutamaa tuntia kauemmaksi taaksepäin. Tai jotain muistaa. Välähdyksiä.

Viime yö oli hieno. Ihan kuin olisi jokin puhaltanut miut taas henkiin. Mie oon uupunut ja masentunut mut miulla on nyt taas tahtoa myös. Tahtoa lähteä metsään, pomppia lätäkössä vaatteet märiksi, tahtoa juosta kunnes astma on iskenyt keuhkoputken tukkoon eikä pysty enää hengittämään.
Kävin puolen yön jälkeen koirien kanssa pellolla iltalenkillä. Oli puolipilvistä ja valoisaa koska täysikuu. Sitten tuli pilven rako josta pystyi vain tuijottamaan kuuta. Imemään sitä valoa ja energiaa siitä ja sitten alkoi sudet ulvoa. Tuntui kuin olisi tullut viimein kotiin. Näin sen pitää mennä ja näin sen tulee olla. On ollut liian pimeää öisin, liikaa aurinkoa päivisin. Lisää tähtiä ja kuuta kiitos. Lisää muistutusta mistä mie tulen. Ehkä mie menetin itteni sillon romahtaessa mutta joskus se tarvitsee vain muutaman sekunnin että sen saa takaisin. Sääli että mie tuun unohtamaan sen pian. Mutta onpahan se nyt muistissa täällä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

I fell in love.

Thousands Gather this time of year
A time to mask the face most fear
The bloody grin stays Hidden
Stare into my eyes, the forbidden

So spin, spin, spin
Dance to the sound of the violin
Her heart beats faster as I draw nearer
A single reflection sways in the mirror

So spin, spin and spin
Let the music draw you in
I choose your eternal life over blood
Forever spin, spin and spin

Peter Gundry


Song is The Vampire Masquarade
Composed and produced by Peter Gundry
All rights reserved