Mikä auttaa jaksamaan

Musiikki on ollut miulle kantava voima koko elämän. En ole koskaan kokenut että olisin minkään fani (vaikka varmasti voisin tehdä pitkän listan mitä kaikkea olen fanittanut), enkä sanoisi että olen fani nytkään, mutta olen löytänyt bändin jonka miltei jokainen biisi auttaa jaksamaan. Heidän fanejaan kutsutaan Icon Armyksi ja koska olen osa heidän Kickstarteriaan, täysin fanien rahoittamaa albumia, ehkä sitten minäkin kuulun Icon Armyyn.
Mutta ajattelin vain jakaa pätkän mahtavaa musiikkia uskomattoman rohkeilta ja upeilta ihmisiltä.

Joskus näinkin

Olen paljon tehnyt nukkeblogiani joten olen paljon bloggerissa ja näköjään joku osa josta olen tietoinen mutta yritän hallita, käyttää sitä hyväkseen.
Toisaalta ihan hyvä että ne jättävät jälkiä itsestään koska minulla tosiaan ei välttämättä ole minkäänlaista muistijälkeä tapahtumasta tai mitä ne tekevät tai sanovat tai ovat mieltä maailmasta. Mietin että poistaisin tuon koska se tuntuu häiritsevältä itselle, katsoa jonkun muun joka kuitenkin on sinä raivoavan minun blogissani, mutta toisaalta tuo on arvokasta tietoa paranemisen kannalta ja antaa teillekin hieman näkymää millainen tämä tauti on.
Minulla on monta ns. persoonaa, eri olotilaa joista kaikista en ole tietoinen. Tuossa tapasitte yhden vahvimmista, se on sellainen joka koko ajan vaanii tuossa olalla että pääsisi valloilleen. Hyvin vihainen. Minä luulin että sen pahimman vihan olen jo purkanut teinivuosina ja kun kävin asioita läpi mutta se on vahva voima tuo viha. Sen voimalla minä päristelin lukion ja sen jälkeisen elämän läpi kun ei muuta voimaa niin paljon ollut jäljellä. Silloin siitä oli hyötyä.
Nyt yritän laskea irti koska se on kuluttavaa. Ottaa vain parhaat puolet ja muuten päästä eroon vihasta. Ideahan on paranemisessa että kaikki nämä irralliset osat pitäisi sulauttaa yhteen. Tämä on aina ollut ongelmallinen koska se ei vaan tahdo tehdä yhteistyötä. Kyllä minä ymmärrän sen vihan ja turhautumisen ja olen samaa mieltä mutta ajat on muuttunut. Jos elää vain menneessä on sen vanki eikä pääse eteenpäin. Sääli että kaikki puolet ei tahdo yhtälailla eteenpäin kuin minä.

Mutta tässäpä näette nyt rehellisesti millaista elämäni on. Yritystä räpiköidä kaikkien eri puolien kanssa ja pelätä jatkuvaan milloin kuka tekee mitäkin. Mutta edistystä on tapahtunut, nyt vaan kaikki nämä ruokamyrkytykset ja mahataudit on estänyt lääkityksen syömisen joten olen vähän huonompana mutta tästä se taas paranee. Päivä kerrallaan. Ja onneksi on nuo pienet karvapallerot jotka toimii kuin terapiakoirat; rentouttaa ja saa hyvälle mielle. :)

Meni jo

Ajattelin että oisin postannut kuvan itsestäni aikuisen näkösenä juomassa liptonia pikkirilli pystyssä mutta ehkä se vitsi meni jo.
Eli joulu Juhan kanssa meni hyvin, mikään ei muuttunut kuten arvata saattaa. Ei tullut edes avioeroa vaikka hävisin Trivial Pursuitissa. Nukkeja on alkanut kerääntyä lisää kun olen löytänyt jenkkien Amazonin ja siellä oli halvalla nukkeja että sai helposti niitä alle sen 22e tullirajan... Mutta nyt hinnat on taas noussut joten joko pitäs tehä iso tilaus tai antaa olla. Päätin antaa olla.

Tuossa kävin kookien kanssa lumituiskussa pellolla kävelemässä ja mietin elämää taas kerran ja mietin et miulla on asiat aika helvetin hyvin. Perusasiat on kunnossa. Sims -pelistä olen oppinut että siinä vaiheessa kun on edennyt uralla pisteeseen että saa tarpeeksi rahaa ja on iso asunto ja ukko kainalossa peli käy hemmetin tylsäksi. Sama juttu elämän kanssa. Onneksi ollaan köyhiä että siltä osin elämä pysyy aina mielenkiintoisena. Mielisairaus auttaa asiassa myös.
Sitten mietin asioita joita olen halunnut saavuttaa. No, tiettyjä unelmia en saavuttanut ja kaikki se työ mitä raadoin vuosia ja menetin terveyteni osin sen takia meni siinä kankkulan kaivoon. Mut oli ne kuitenkin aikamoista elämää.
Mie olen halunnut olla 10 -uutisten loppukevennys ja vaikka aikuisiällä tähän en ole päässyt, niin lapsena olin. Muistan sen kun piti juosta monta kertaa uima-altaaseen että ne saisi hyvän otoksen ja minulla oli uimapuku joka valui tissien kohalta niin alas että nännit näkyi. Tämä tapa siis ei ole uusi.
Minulla on pari unelmaa jotka on liian noloja kerrottavaksi mutta nekin on toteutunut. Ei itse sitä ole edes oikeastaan huomanut kunnes läpsästään naamaan että herää pahvi. Ja ne ei kuitenkaan ole ihan helppoja unelmia saavuttaa ainakaan minunkaltaiselle ihmiselle.
Nyt olen kuntoutuksessa käynyt näissä uusissa koko talon tapahtumissa joissa olen joutunut olemaan lähikontaktissa ihmisten kanssa. Ei ole helppoa ja on välillä käynyt mielessä että kolautan iteltäni tajun kankaalle tai vedän pullon viinaa että pystyisi väistämään sen paniikkikohtauksen jonka se aiheuttaa. Mutta hengissä ollaan toistaiseksi. Että siinäkin edistystä tapahtuu ja tökin itseäni koko ajan mukavuusrajojen ulkopuolelle että pääsisi terapiassa eteenpäin kun omat terapeutit vaihtuu nyt niin tiuhaa tahtia että siltä puolelta ne on ollut aika tyhjän kanssa.
Balettia jatkan edelleen koska se on parempaa kuin mikään terapia. Sääli että paikka vaihtui huonompaan ja en voi enää tanssia tuntia ennen tunteja mutta pääasia että jatkoa on. Olen miettinyt että sijottasinko ihan tanssiopiston ja tanssikoulun tunteihin kesän ajaksi. Ne on aikasta paljon kalliimpia mutta toisaalta olisi mukava jatkaa tätä koko vuoden ympäri. Meillä kun nämä tilat ovat hieman rajalliset.... Ulkona tietysti voi yrittää mutta sanotaanko että jalkatyö on aikasta hemmetin haasteellista lumella/jäällä/hiekalla/soralla/nurmikolla. Kokeiltu on.

Sitten tulee se huono omatunto että miksi vitussa olen masentunut? Miullahan on kaikki hyvin. Mie oon tehnyt mitä mie oon halunnut, mie en ole pelännyt elää elämääni (Anteeksi, äiti). Mie oon saavuttanut asioita jotka ei ees ole täysin miusta riippuvaisia.
Noh, on se ees hetken pieni hymy tajuta kaikki tämä ja kahlata kohti uusia pettymyksiä. Masennus voi helpottaa ja uskon että sen pystyn päihittämään mutta sitten on tämä dissosiaatiohäiriö ja sen psykoottiset sivuoireet joiden kanssa alan jo luovuttaa. Sivupersoonia tulee koko ajan lisää ja ne on tonen toistaan oudompia ja mitä enemmän ja vahvempia ne on sitä enemmän miulla on mustia aukkoja päivässä ja elämässä ja sitten saa miettiä huulta purren että mitäköhän sitä on tehnyt/sanonut ja elää jatkuvassa pelossa millon tulee vihanen soitto jostain... *Muistaa ottaa päivälääkityksen tässä vaiheessa.... iltalääkityksen kanssa.*
Mut jos sitä saisi nyt pysyvän terapiasuhteen ja seuraava ottaisi miut yhtä vakavasti kuin tää sairaanhoitaja jolle tuumasin suorat sanat terapiastani ja saisi noita uusia persoonia poikkeen ja sit voisi keskittyä tekemään niitä pääsynapseja.

Että leuka rintaan ja ei se kevät vielä tule!

Joulupuu on rakennettu

Koirat ei ole pissinyt sen päälle, kakkinut juureen, repinyt oksia tai muutenkaan niin hirveästi osoittanut kiinnostusta. Juhan kanssa ei olla puukotettu toista päähän.

So far so good.

Saisitte kuvia mutta miun kortinlukija kyykähti. Manana. Ehkä.
Mutta kuusi on kaunis, tuuhea ja toispuoleinen koska on pöytää vasten. Koristeita ei kamalasti ole koska on ensimmäinen kuusi (ja niitä nauhoja ei meidän kuuseen tule) mutta mustia sydämiä, kolme punaista palloa, kuusi pinkkiä tähteä, pari olkikoristetta ja pussillinen pääkalloja on ripustettu oksille. Pidän siitä että itse puu ja sen vehreys pääsee oikeuksiinsa. Alusmattokin on, mutten ehtinyt ristipistoin sitä koristella. Jotain toista joulua varten sitten. Tähän mennessä tämä ei ole ollut niin kamalaa. On corgeja mitä rapsuttaa, sauna jossa käydä, corgeja joiden kanssa ulkoilla ja ukko jonka kanssa jakaa jääkaappi. On kalkkunarulla, kinkku, laatikoita, colaa, piparirahkaa, hyasintit ja TRIVIAL PURSUIT.

No saatte lopuksi yhden kuvan minusta Berliinissä kauniissa puistossa jossa oli joku hullu narkkari huutamassa ja taistelemassa ilmaa vastaan. Koska se ei liity aiheeseen mitenkään.

(TRIVIAL PURSUIT <3<3<3<3<3)

Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Takki tyhjä

Minusta nyt tuntuu että minulla ei ole tälle blogille oikein mitään annettavaa. En edes tiedä missä kamerani on.
Muutenkin on nyt "tilanne päällä" eikä tiedä milloin helpottaa.

Tilannetta ei auta että Tuppi on alkanut halvaantua myös ja vasta keskiviikon jälkeen tiedetään enemmän kun saadaan kuvattua poika. Ellen onnistu jostain saamaan alkuviikosta aikaa jossa on kuvausvehkeet.

Ihan kuin ei tarpeeksi hulluksi tässä muutenkin tulisi niin huoli kalvaa kuin happo sisältäpäin. Aikaa sitten ollaan sovittu serkkuni kanssa että tavataan ja aika on nyt sovittu, matkat maksettu, kaikki selvä.
Jos ei onnista kuvaus on keskiviikkona ja vasta sitten tiedän mikä miun pikkusta vaivaa ja mitä mie voin tehä toisen hyväks. (Muuta ku kaikkeni.)

Mie lähden lauantaina. Matkalle jota olen odottanut innolla, lomalle, my getaway, minun pakoni huolista, murheista ja arjesta.
Minun matkani jonka ajaksi hylkään sen, joka minua eniten tarvitsee. Jää Tupille Juha ja osaa se hoitaa koirat, tietysti mut... se ei oo sama. Mie en ole katsomassa et kaikki on hyvin, kivut lievittyy, mie en näe hymyileekö Tuppi, poistuuko apaattisuus, mie en ole täällä! ARGH!

Mie lähen silti.
Mother of the goddammit year.

Ei Tupilla hengenvaaraa ole, jos olisi niin ihan sama että menisi sataset kankkulan kaivoon. Mut ei se silti piristä. Se ei vie huolta, turhautumista ja pelkoa pois.
Se että Rora on halvaantunut kahdesti ja silti juoksee omin jaloin lumihangessa kuin salama ei piristä. Se, että Tuppikin varmasti selviää ja paranee, ei piristä koska se ei ole NYT.
NYT minulla on apaattinen koira jolla on kipuja vaikka Roran kipulääkkeet olen sille syöttänytkin. (Entä jos se onkin vakavaa? Entä jos Tuppi ei paranekaan?)

Kertoilen mitä löytyy sitten kun tuomio on saatu.

Sen jälkeen joko jaksan tehdä pari päivitystä tai sitten pistän tämän blogin tauolle kunnes helpottaa. Vaikka Paiholan kautta taas kerran jos ei muuta.

Liian henkilökohtaista tänne. Who cares.

Miulla ois viime kevään Tallinnapäivitys tuolla luonnoksissa ja yksi toinenkin joka pitäisi tehdä mutta ongelmana on se, että haluan visuaalisen blogin, olen visuaalinen ihminen MUTTA. Vihaan kameraa nyt. Vihaan kuvaamista. Ahdistun siitä että pitäisi ottaa juuri ne kuvat jotka haluan, ahdistun siitä että pitäisi dokumentoida tämäkin häämekko jota teen ja kaikki epäonnistumiset että hey kattokaa, I suck mut mite hieno (tai nolo) siitä tuli.

< valitus purkaus >

Ehkä syynä on masennus, ehkä syynä on tää pitkään jatkunut kalvava asia sisällä. Odotin että kun syksy tulee niin se katoaa ja mie heräisin taas eloon kuten aina syksyisin. Villasukkia, vilttiä, paljon teetä, tähtiä ja yön tuoksuja, susien ulvontaa ja täyttä kuuta. Got plenty of those mutta mikään ei auta. Aloitin aikuisbaletin ja se on ollut nyt koossapitävä voima jolla pysyn järissäni. Kunhan saan joka päivä tanssia hiukan mie vielä pärjään. Ja kunhan Rora taas kävelee itse niin sitten helpottaa miehenkin osalta ettei tarvitse kumarrella ja miun huolia siitäkin. Tuntuu sitten pahalta Tupin puolesta kun näkee sen turhautumisen kun ei pääse juoksemaan mutta herra ottanut parina iltana liian pitkät yöjuoksut niin menetti vapausoikeutensa. Yrittänyt älypelejä pelata koirien kanssa koska näkee että Roraakin turhauttaa tuo liikkumisen rajoittaminen mutta toisaalta, se pieni pirulainen ottaa tilanteesta kaiken irti ja nauttii kaikesta ylimääräsestä huomiosta mitä saa. Huomannut että välillä se teeskentelee että on hätä tai vastaavaa että vietäisiin ulos ja sitten kellahetaan selälleen et joops mami, massu ois tuossa ja siulla oiskin käsi sopivasti esillä. Ihana, kiero koira. :) Hah, hymyilempäs ekaa kertaa tänään kun ajattelen meijjän koiruuksia. (Itse lähdin työstämään mekkoja)

Niin.. tai epäonnistumaan. Tarkotus oli että 5:ssä päivässä saan kaksi mekkoa valmiiksi. 2 päivää olen käyttänyt YHTEEN ALUSHAMEESEEN johon menee huominenkin. Jos saan edes tuon hameen ja alushameen tällä viikolla tehtyä kai pitää olla tyytyväinen siihen. En vain ole. Mie olen liian sumunen, liian tukkonen ja ihan liian... meh. Kiinnostaa mutta ei kiinnosta.

Miulla oli unelmia jotka miulla on eelleen. Mie tiedän et... mut sitten tuli tää tauti. tai onhan tää ollut miltei koko miun iän mut tuli ja tuhos kaiken. Mie oon yrittänyt taas kurkottaa unelmia kohti mutta joka kerta kun rohkastun ja otan askeleen eteenpäin tulee kuin valurautapannu naamaan joka iskee maahan ja miulla menee pitkään että mie saan asiat järjestettyä aivoissa että voi ees tajuta et ai, I got dirt again. Viime aikoina sitä on tapahtunut tosi paljon. Ihan kuin ei ois tarpeeksi tavaraa jo läpikäytävänä. Mie taidan kiduttaa vaan itteeni kun oon seurannut erään ihmisen elämää joka tekee unelmistaan totta. Miun unelmista. Mie oon tosi onnellinen hänen puolestaan mut myös katkera et mie oisin voinut olla tuossa. Miulla on paikka tuolla, siellon minne mie kuulun. Mie yritän täällä varjoissa tehdä tietä itelleni mut on hiton vaikeeta kun puolet puuttuu. Sitten tuntuu välillä siltä ku mie syyttäsin tautia vain laiskuuttani kun joinain päivinä ei jaksa muuta ku tuijottaa youtubea ja kahlata deviantarttia läpi. Taitaa olla tosin toistepäin etten oo vieläkään oppinut kun on vähän lähtenyt mopo käsistä.

Mie oon pystynyt taas kirjottamaan joten olen sitä tehnyt ja yrittänyt samalla tehdä jotain keskittymistä vaativaa että saisin synapseja rakennettua. Oon yrittänyt opetella pianonsoittoa mutta siinäkin jumahtanut nyt, vasen käsi ei vain tee mitä käsken, se on liian hidas. Kun on pystynyt taas kirjottamaan oon pystynyt taas kirjottamaan lyriikoitakin ja kun on nyt taas pianoa soittanut enemmän oon yrittänyt säestää tai säveltää mutta siinä vaiheessa iskee aivot taas aavikolle. Totaalinen tyhjyys.

Ja sitten on nämä mekot. Pitkäänhän mie oon ollut obsessoitunut mekkoihin mut tuntuu ehkä turhankin kunnianhimoselta että saisin kaikki mekot tehtyä ja niistä kuvattua (AARGH) täydelliset otokset. Varsinkin kun yksi suosikkikuvauspaikoistani meni ohi suun kun en oo saanut näitä aikaan tarpeeks nopesati. Enkä tule saamaan aikaan. Ekasta "valmiista" mekosta puuttuu 100 helmeä (käsin ommeltuna yksi kerrallaan) ja siitä puuttuu se "it" factor. Tänään näin kuvan jossa mie tajusin et se vaan tarvii hihat. Eli purkamaan helmiä olkaimista ja miettimään miten saisin ne hihat toimimaan ja helmet toimimaan. It needs some big redo.
Laahuksellinen mekko muuten piece of cake mut tää alusmekko tappaa miut. Se pöhöttää ihan väärissä kohdin ja kohittaa väärin. Mut huomenna mie viimestelen tän viimesen yrityksen ja jos tämä ei toimi niin tuosta tulee sit ballgown alushame (kunhan teen puolet lisää) ja teen alle vaan toisen samanlaisen hameen jossa on poof-voimaa ja toivon et se on tarpeeksi nostamaan helmaa. Tai sitten pitää tuo nykynen helma tehä alushameeks ja löytää oikeenvärinen, kevyt päälliskangas jonka päälle sitten laittaa nuo kaksi muuta kerrosta... Ja suunnitella yläosa koska mikä oli alunperin mielessä ei toimi tuon kanssa alkuunkaan. (what was I thinking?!)

Ja sitten vaan move on to next dress. Tämä paikka näyttää siltä kuin täällä oisi tapahtunut pitsin, tyllin ja organsan räjähdys. Kun kattoo tätä tavaraa on toisaalta vaikee uskoo et hey, kaikki tää on käytettyä moskaa, kirpputori keräyksiä tai roskiksesta kaivettua. Mut toisaalta, mie saan sen ballgown pitsihirviön tehtyä. Mie tarviin vaan sifonkia jostain. PALJON sifonkia. miulla on puolikkaaseen helmanpalaseen pala ja niitä pitäisi olla vähintään 4. Siis kokonaista helmaa.

</ valituspurkaus >

Mie vaan haluisin onnistua.

Familiar taste of poison

En ole kuvannut. En ole päivittänyt koska en ole kuvannut ja haluan keskittyä visuaalisuuteen. Tämä kuva on Berliinistä vuodelta 2006.

Edelleen ajankohtainen. It's all a mess I can't handle.

Syksyllähän sitä miulla psyykkinen kunto romahti ja joulustressi koska hävitin sen laatikon jossa kaikki lahjat oli (on muuten edelleen kateissa) ja se kait alotti sit sen syöksykierteen. Mitä ollaan masennusta seurattu se vaan paheni ja paheni. Pahana on edelleen mut ajattelin nyt mietiskellä tautiani tässä kun olen vanhoihin tuttuihin taas saanut yhteyttä ja jutellut kaikenmoista.

Mie näin tammikuussa monta kertaa samaa unta ja oon sitä nyt kirjottanut ulos. Oikeestaan oon kaks kuukautta vain istunut koneella ja kirjoittanut, en mie muuta jaksa ja on sellanen olo et tuo on saatava pois systeemistä jostain syystä. Ehkä joskus palata ja lähettää kustantamolle kuhan on muokannut tiettyjä liian henkilökohtaisia asioita ja ihmisviittauksia. Asiaa ei auta että näin uuden unen jonka kirjotin kans ulos ja nyt palaa himo kirjottaa sitä mut siihen se alku on niin sumuinen etten kykene. Mie en pysty luomaan niinkään, voin vain kirjoittaa. Tulee mieleen että inspiraatio tai muusat tai miksi sitä kutsuisikaan iskee ihmisiin ja toimii niiden kautta koska en minä koe että minä kirjoitan. Mutta tietoisesti tartun vain ja kirjoitan jotta miun lingvistinen osa aivoista kehittyisi ja pysyisi aktiivisena ja ehkä pystyisi alkaa tuottamaan selkeää tekstiä. Ehkä se auttaisi puheeseen, koska miun on välillä pakko puhua kirjottama lause ääneen että mie saan sen ymmärrettävään muotoon. Se että laittaa sanoja peräkkäin toimii vain latinassa.

Mie oon miettinyt pystyisikö tätä nyt jotenkin hyödyntämään? Koska pidän jotain osaa aivoista aktiivisena niin pystyisikö sitä kautta sitten luomaan yhteyksiä niihin osiin aivoista joihin yhteyttä ei ole? En pysty keskittymään kyllä kahteen asiaan mutta jos koittaisi että vain kirjoittaisi ja sitten siihen liittäisi... en tiedä kyllä mitä. Ensin pitäisi tietää mitkä osiot (muut kuin järki ja tunne) on poissa kytköksistä toisistaan tai miten. Yrittänyt lukea aivokemiaa mutten jaksa, teksti pomppii silmissä ja muuttuu muurahaisiksi. Keskttymiskyky on romahtanut joka on mielenkiintoista koska pitkäjänteisen kirjoittamisen pitäisi kehittää sitä, eikö? Ei, se ei ole tehnyt sitä vaan päinvastoin.
Nuppitohtorini sanoi että olen saanut paljon aikaan jos olen joka päivä kirjoittanut (ja keittännyt litratolkulla teetä) mutta itse en muista mitään. En ole tehnyt mitään. Istunut koneella kaksi kuukautta ja voinut pahoin. Ehkä se on vain etten nyt kestä maailmaa tai Suomen suloista yhteiskuntaa enkä pysty keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen tai edes elokuviin joten pakenen sitten kirjoittamiseen.

Sekin on huvittavaa oikeastaan, mie oon taistelija, ollut koko ikäni, mie en luovuta. Kuitenkin taktiikka on ollut että iske vastustaja maahan niin että se jää siihen ja pakene. Oli se fyysinen tai psyykkinen uhka. Kuinka voi olla selviytyjä ja taistelija jos ainut asia mitä olen aina tehnyt on paennut? Tiedän että suuri osa vastausta on että se on ollut ainut keino selviytyä mutta pakko siinä on olla muutakin. En usko että se voisi jäädä siihen. "Et kestä todellisuutta joten pakenet sitä." Ei todellisuutta voi paeta 100%. On pakko lämmittää talo, hoitaa koirat, juoda, syödä, kusta ja paskoa. Se on todellista ja todellisuutta koska miun suloisiin maailmoihin ei pelkkä veden juonti ja puuron lapanti sovi muista elimistön toiminnallisista ällöttävyyksistä puhumattakaan. Ei miun maailmassa ole OCD:tä tai sairautta. Tai sitten minun höpöhöpömaailmani on juurikin miun sairaus. Voiko siihen paeta? Voiko dissosiaatiohäiriössä luoda tavallaan täyden uuden persoonan jona elää kun ne muut joutuu elämään todellisuudessa jota itse ei kestä?
Vastaus on että tavallaan kyllä mutta oikeastaan ei. En oikein saanut selvää. Tai sitten ei. En tiedä. Itse on vaikeaa olla irrallinen sivustakatsoja itselleen. Varsinkaan jos ei muista muutamaa tuntia kauemmaksi taaksepäin. Tai jotain muistaa. Välähdyksiä.

Viime yö oli hieno. Ihan kuin olisi jokin puhaltanut miut taas henkiin. Mie oon uupunut ja masentunut mut miulla on nyt taas tahtoa myös. Tahtoa lähteä metsään, pomppia lätäkössä vaatteet märiksi, tahtoa juosta kunnes astma on iskenyt keuhkoputken tukkoon eikä pysty enää hengittämään.
Kävin puolen yön jälkeen koirien kanssa pellolla iltalenkillä. Oli puolipilvistä ja valoisaa koska täysikuu. Sitten tuli pilven rako josta pystyi vain tuijottamaan kuuta. Imemään sitä valoa ja energiaa siitä ja sitten alkoi sudet ulvoa. Tuntui kuin olisi tullut viimein kotiin. Näin sen pitää mennä ja näin sen tulee olla. On ollut liian pimeää öisin, liikaa aurinkoa päivisin. Lisää tähtiä ja kuuta kiitos. Lisää muistutusta mistä mie tulen. Ehkä mie menetin itteni sillon romahtaessa mutta joskus se tarvitsee vain muutaman sekunnin että sen saa takaisin. Sääli että mie tuun unohtamaan sen pian. Mutta onpahan se nyt muistissa täällä.

Mietteitä viime yöltä

kuvaaja/LariLie

Olen lukemassa Stephen Fryn muistelmia hänen yliopistoajoiltaan ja tämä laukaisi muistot kuinka itse elin samankaltaista elämää yläasteelta lukioon, sieltä ammattikouluun ja yliopistoon. Minä tanssin, näyttelin, kirjoitin ja treenasin nuo vuodet läpeensä. Harrastin enemmän kuin opiskelin ja opiskelu haittasi harrastuksia hyvin usein. "Oikea oppiminen tapahtuu koulun ulkopuolella" on joku sanonut ja niinhän siinä oppii sosiaalisia taitoja ja paljon tietoutta jota ei kirjoista löydä. Ystävät ja viholliset opettavat sinulle paljon itsesäsi. Mutta niin. nämä muistot nousi pintaan lukiessa. Ja kuten kaikessa vertaan sitä mitä silloin oli nykytilanteeseeni. Tietysti elämä 15 vuotiaana on ja pitääkin olla erilaista kuin kolmekymppisenä mutta vaikka yläaste ja lukio oli omalta osaltaan taistelua ja itsetunto-ongelmia minä tiesin aina että minusta tulee jotain suurta. Jokin kipinä minussa oli joka ei epäillyt hetkeäkään etteikö minusta tulisi maailmankuulua laulajaa, näyttelijää ja kirjailijaa. Aloitin TEAKin ja NÄTYn pääsykokeissa ramppaamisen jo lukioaikana. (En silloin ajatellut että silloin olisin joutunut muuttamaan suureen kaupunkiin joka oli jo silloin minulle kauhistus, minä halusin vain näytellä) En päässyt yhtenäkään vuotena sisään ja vaikka se oli suuri pettymys aina niin näin jälkikäteen katsottuna ei yllätys. Varsinkaan viimeisenä yrityskertana; pikkuveljeni oli kuollut 2 viikkoa sitten mutta silti yritin pääsykokeissa. Kyyneleet valuen ja ääni murtuneena esitin improni ja esitykseni ja katsoin tuomareiden miltei halveksuvaa katsetta. Ne varmaan luuli että olen aineissa. Toisaalta taas valokuvauslinjalle hakiessa muistelisin että haastatteluosuudessa iskin vaan vaaditut kuvat pöytään ja huutoitkin haastattelun ajan. Sain muuten täydet pisteet. 

Mutta mitä lähdin pohtimaan oli kun miehen kanssa yksi ilta mietittiin miten ei mene rusinapullat tasan tässä maailmassa. Toiset saa paskat kortit heti kättelyssä. Äiti taas sanoi että jos otetaan kaksi ihmistä samoista lähtökohdista niin toinen voi menestyä pitkälle ja toinen ei. Kyllähän se on itestä kiinni tietysti onko veltto lortto vaiko tekeekö työtä ja yrittää. Mutta mietin että onko tämä nykytilanteeni oma vika? On siinä suhteessa etten koskaan osannut lopettaa ajoissa paahtamista, elin kuin ralliautossa kaasupohjassa ilman kartturia -puuhunhan siinä matka tyssää. Mutta eikö silloin pitäisi menestyä? Kun tiedät että sinusta tulee jotain, teet töitä sen eteen, raadat sen eteen, voitat pelkojasi sen eteen? Yrität, yrität, yrität ja yrität. Mitä minä olen tehnyt väärin että minusta ei tullutkaan mitään? Oliko se virheeni etten ollut häikäilemätön ja itsekäs? Sen ainakin huomasin että rooleja hakiessa sillä tekniikalla pärjää. Olen tehnyt monen eri alan töitäkin että maailmankatsomusta riittäisi. Olen matkustellut että maailmankuvani avartuisi. Ja vaikka kuinka yritin tässä sitä ollaan. 

Minun muisti on temppuillut jo lukioajoilta lähtien. 2004 vuodesta eteenpäin olen kyennyt opettelemaan asioita vain lihasmuistiin tai tekemään järjettömän määrän työtä että saan muistiini jotain. Valokuvauskoulun menin läpi niin että vietin siellä ne illat joita en ollut teatterilla opettelemassa asioita selkäytimeen. En tajua miten olen pystynyt näyttelemään silloin, miten olen oppinut vuorosanat? Ehkä siitä on tullut jokin robottimainen yhdistelmä liikkeeseen ja sanoihin jotka suoritetaan automaattisesti kun toistoja on ollut tarpeeksi, sanat opetellaan liikkeeseen kiinni. 2009 sitten romahdin lopullisesti ja menetin lähimuistini ja suuren osan toimintakyvystä ja paljon muuta. En menestynyt vaan putosin. En usko että olisin voinut työskennellä kovemmin. En opintojen suhteen tai teatteripuolen suhteen. Hankin suhteita kuuluisuuksiin, olin jokaisella festareilla kaikessa mukana jotta näkyisin mahdollisimman paljon ja saisin tuomareiden ja näyttelijöiden huomion. Jotta tekisin vaikutuksen. Jotta pääsisin eteenpäin. 

Jos on kaksi samalla viivalla niin miksi en sitten menestynyt koskaan? Miksi makaan sängyssä iltapäivälle enkä jaksa nousta, tuijotan kattoa tyhjänä. Suoritan arjen pakollisena pahana ja pakenen sitä kaikkeen mihin voin; kirjoihin, elokuviin, peleihin, käsitöihin, puutarhaan... 

Sitten mietin asiaa toiselta kannalta ja tämä on minulle hyvin harvinaista että kykenen ajattelemaan asiaa tältä kantilta. (Jos joku terapeuteistani lukee tämän varmaan shampanjapullot poksuu)

Entä jos tämä onkin minun voitto? Että ylipäänsä olen tässä, edelleen hengissä, kaikesta huolimatta. Edelleen yritän (koska pelkään kuollakseni pysähtyä -pelkään etten siitä enää nousisi) ja edelleen kaikki mitä teen on taka-ajatuksella että tällä voi tienata, tällä voi yrittää tehdä leipänsä. (Tämä tosin on ehkä virhe ja väärin ja tästä ajattelutavasta pitäisi päästä eroon) Vaikka olo on että olen limbossa tämä on parasta mitä elämällä on minulle tarjota. (Laiha lohtu)

Ei minun elämä pelkkää muistittomuutta ja kyvyttömyyttä kaikkeen ole, on minulla hyviäkin asioita. Minulla on oma koti kaukana ihmisistä, huolehtiva aviomies, lemmikkejä ja puuta liiterissä. Vaikken pysty välillä puhumaan mies ymmärtää mitä tarvitsen turhautuneista äännähdyksistä. Vaikken kykene välillä toimimaan joskus saan asiat valmiiksi (ehkä). Jos muutun maaniseksi mies istuu päälle kunnes rauhoitun. Nyt on navettaankin kannettu painonnostosarja johon voi vihaansa purkaa. Jos alkaa sataa kiloa penkistä nousta kevyesti tietää että minulla on mennyt huonosti. 

Jos minä joskus paranen nin voinhan aina yrittää olla hauska ja tehdä dokumentteja omasta sairaudesta ja muistelmani kuten Stephen Frykin. ... Tosin ihmiset tietävät kuka hän on ja siksi hän kiinnostaa kun taas ihmisiä säikkyvä tekohymy ei ehkä myy yhtä hyvin. 

Tänään todettiin että miulla ei ole lääkitys kohillaan

Kuva tosin on vanha. Miun masennus on räjähtänyt käsiin ja muutenkin mennyt huonosti. Että tyhjin paukuin kohti persettä. Mie oon hävittänyt miun kalenterin -taas- ja se ahistaa mut en jaksa välittää, käytän kännykkää sen sijaisena, mutta nyt miulla ei ole päiväkirjaa että tietäisin mitä on tapahtunut, mitä oon ajatellut, onko ollut muutoksia tai tajuamisia...
Ehkä pitäisi unohtaa kaikki ja keskittyä vaan siihen etten ruoski itteeni ja saisin nuo pään sisässä olevat haukkuja ja huutajat hiljasiksi. Ehkä olen paranoidi tai sitten oikeassa mutta miusta tuntuu että ihmiset jotka pitää minua vain lusmuilijana on lisääntynyt. Ehkä siksi kaikki asiat joita harrastan tai joihin yritän kuluttaa aikaa ja joita teen terapiana perustuu siihen että jos mie opin ne taidot ja saan tarvittavan kasan tavaraa tehtyä mie pystyn myymään jotain ja tienaamaan sillä. Hitto että miut on hakattu kieroon, mitään ei pysty tekemään ilman taka-ajatusta että tästä on saatava työ. Koska minähän täsä vaan lomailen ja lusmuan ja välttelen tahallani niitä töitä. Ja huutoitkeen tyynyyn ja hakkaan seiniä ja tuijotan lamaantuneena nurkassa seinää.

Ostin itelleni Barbie -adventtikalenterin tänään. Siitä saa barbille asusteita ^^
(Jotta on asusteita joiden kanssa kuvata barbeja sitten kun olen ommellut niille vaatteita joita voin myydä eteenpäin mallistoina tai yksittäiskappaleina.... Lopeta Jimmy, lopeta.)

Ja olen tätäkin puntaroinut pitkään uskallanko koko maailmalle tulla kaapista ulos mutta eipä tuo mikään salaisuus ole; olen psyykkisesti sairas ja masentunut yksilö. Tulevaisuudessa yritän uskaltaa kertoa millaista elämä on dissosiaatiohäiriön kanssa. Tosin vaikeaahan se on kun ei aina tiedä mitä on tapahtunut ja kuka on tehnyt mitä. Mutta katsotaan miten nopeasti tämä laiva uppoaa.