En ole kuvannut. En ole päivittänyt koska en ole kuvannut ja haluan keskittyä visuaalisuuteen. Tämä kuva on Berliinistä vuodelta 2006.
Edelleen ajankohtainen. It's all a mess I can't handle.
Syksyllähän sitä miulla psyykkinen kunto romahti ja joulustressi koska hävitin sen laatikon jossa kaikki lahjat oli (on muuten edelleen kateissa) ja se kait alotti sit sen syöksykierteen. Mitä ollaan masennusta seurattu se vaan paheni ja paheni. Pahana on edelleen mut ajattelin nyt mietiskellä tautiani tässä kun olen vanhoihin tuttuihin taas saanut yhteyttä ja jutellut kaikenmoista.
Mie näin tammikuussa monta kertaa samaa unta ja oon sitä nyt kirjottanut ulos. Oikeestaan oon kaks kuukautta vain istunut koneella ja kirjoittanut, en mie muuta jaksa ja on sellanen olo et tuo on saatava pois systeemistä jostain syystä. Ehkä joskus palata ja lähettää kustantamolle kuhan on muokannut tiettyjä liian henkilökohtaisia asioita ja ihmisviittauksia. Asiaa ei auta että näin uuden unen jonka kirjotin kans ulos ja nyt palaa himo kirjottaa sitä mut siihen se alku on niin sumuinen etten kykene. Mie en pysty luomaan niinkään, voin vain kirjoittaa. Tulee mieleen että inspiraatio tai muusat tai miksi sitä kutsuisikaan iskee ihmisiin ja toimii niiden kautta koska en minä koe että minä kirjoitan. Mutta tietoisesti tartun vain ja kirjoitan jotta miun lingvistinen osa aivoista kehittyisi ja pysyisi aktiivisena ja ehkä pystyisi alkaa tuottamaan selkeää tekstiä. Ehkä se auttaisi puheeseen, koska miun on välillä pakko puhua kirjottama lause ääneen että mie saan sen ymmärrettävään muotoon. Se että laittaa sanoja peräkkäin toimii vain latinassa.
Mie oon miettinyt pystyisikö tätä nyt jotenkin hyödyntämään? Koska pidän jotain osaa aivoista aktiivisena niin pystyisikö sitä kautta sitten luomaan yhteyksiä niihin osiin aivoista joihin yhteyttä ei ole? En pysty keskittymään kyllä kahteen asiaan mutta jos koittaisi että vain kirjoittaisi ja sitten siihen liittäisi... en tiedä kyllä mitä. Ensin pitäisi tietää mitkä osiot (muut kuin järki ja tunne) on poissa kytköksistä toisistaan tai miten. Yrittänyt lukea aivokemiaa mutten jaksa, teksti pomppii silmissä ja muuttuu muurahaisiksi. Keskttymiskyky on romahtanut joka on mielenkiintoista koska pitkäjänteisen kirjoittamisen pitäisi kehittää sitä, eikö? Ei, se ei ole tehnyt sitä vaan päinvastoin.
Nuppitohtorini sanoi että olen saanut paljon aikaan jos olen joka päivä kirjoittanut (ja keittännyt litratolkulla teetä) mutta itse en muista mitään. En ole tehnyt mitään. Istunut koneella kaksi kuukautta ja voinut pahoin. Ehkä se on vain etten nyt kestä maailmaa tai Suomen suloista yhteiskuntaa enkä pysty keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen tai edes elokuviin joten pakenen sitten kirjoittamiseen.
Vastaus on että tavallaan kyllä mutta oikeastaan ei. En oikein saanut selvää. Tai sitten ei. En tiedä. Itse on vaikeaa olla irrallinen sivustakatsoja itselleen. Varsinkaan jos ei muista muutamaa tuntia kauemmaksi taaksepäin. Tai jotain muistaa. Välähdyksiä.
Viime yö oli hieno. Ihan kuin olisi jokin puhaltanut miut taas henkiin. Mie oon uupunut ja masentunut mut miulla on nyt taas tahtoa myös. Tahtoa lähteä metsään, pomppia lätäkössä vaatteet märiksi, tahtoa juosta kunnes astma on iskenyt keuhkoputken tukkoon eikä pysty enää hengittämään.
Kävin puolen yön jälkeen koirien kanssa pellolla iltalenkillä. Oli puolipilvistä ja valoisaa koska täysikuu. Sitten tuli pilven rako josta pystyi vain tuijottamaan kuuta. Imemään sitä valoa ja energiaa siitä ja sitten alkoi sudet ulvoa. Tuntui kuin olisi tullut viimein kotiin. Näin sen pitää mennä ja näin sen tulee olla. On ollut liian pimeää öisin, liikaa aurinkoa päivisin. Lisää tähtiä ja kuuta kiitos. Lisää muistutusta mistä mie tulen. Ehkä mie menetin itteni sillon romahtaessa mutta joskus se tarvitsee vain muutaman sekunnin että sen saa takaisin. Sääli että mie tuun unohtamaan sen pian. Mutta onpahan se nyt muistissa täällä.
Mietin tuota pakenemista. Allekirjotan vahvasti sen, että voi samalla olla älyttömän vahva, mutta silti peloissaan ja mielummin juoksee pois kuin kohtaa lopputilanteen. Ehkä siinä on jotain samaa kun vaikka koirissa, mitkä on agressiivisia. Nehän ei oo niitä yksilöitä, mitkä olis vahvoja tai johtajia, ne on niitä mitä on peloissaan ja koittaa puolustautua kaikkea vastaan kokoajan. En nyt väitä, että olisit agressiivinen ollut ikinä, mutta että sen sun voiman taakse piiloutuu heikkous. Myös usein meijän tärkeimmät vahvuudet on samalla heikkouksia, että jos on tosi vahva ja pärjäävä, niin ehkä sinne alle hautautuu jotain mihin ei sitten ole kosketuksissa.
VastaaPoistaEhkä koen myös sen pakanemisen sinussa ja itessäni silleen, että ei ikinä ole tyytyväinen siihen olemassa olevaan tilanteeseen. Aina on jotain itsessä väärin, pitää muuttua ja olla erilainen. Sitten kun aina pyrkii johonkin muuhun mitä on, niin ei tarvi koskaan kohdata sitä nykyistä minää. Ei sillä, uskon ettei ihminen ikinä ole valmis ja aina on varaa kehittyä. Mutta pitäis myös hyväksyä ja kehitys on eri asia kuin muuttuminen. Ei tarvii muuttua, ei pidä muuttua, ei voi muuttua. Jokainen ihminen on syntyny tiettyjen asioiden kanssa ja meneisyyttä ei voi muuttaa, se kaikki on aina mukana. Niin jossain vaiheessa pitää vaan hyväksyä se, että ei vittu tähän on tultu, tässä ollaan ja sille ei nyt voi mitään. Uskon että se itsensä kohtaaminen on pakollinen, jotta vois ikinä oikeesti olla tasapainossa.
Analysoida voi aina itteään ihan loputtomuuteen asti, mutta vaikka kuin ymmärtäis kaiken, se ei oo synonyymi hyväksymiselle.
Niinhän se menee.
VastaaPoistaMut olet väärässä siinä ettenkö ois agressiivinen, miehän oon tikittävä aikapommi ja uusie ihmisiä yleensä hyökkäävä -puolustusmekanismi jonka olen huomannut itessäni. Jos hyökkäät ensin olet niskan päällä. Siksi kaikki Juhan kaverit sanoo et mie oon pelottava. Kunnes ne oppii tuntemaan ja tuumaa et sehän on ihan ok. Sit jos ne oppii tuntemaan vielä paremmin sit ne taas pelkää. :D
Tämä pakeneminenhan on osa dissosiaatiohäiriötä, on jäänyt se puolustusmekanismi päälle jo lapsuudesta ja en vaan saa sitä pois päältä. Ehkä olen saanut jossain vaiheessa mut nyt jokin on laukaissut sen taas et huomaan pakenevani koko ajan todellisuutta mahdollisimman kauas. Ja se ei auta muistia eikä mitään koska se sirpaloittaa todellisuuden ja tapahtumat taas pieniksi osiksi kuin olisin jossain hyvin traumaattisessa tilanteessa vaikka tekisin vain lottoa ärrällä. (Okei se voi olla traumaattinen kokemus)
Mut mitä miun lääkäri sanoi miulle jo 10 vuotta sitten, mie oon sairastunut vahvuuteen. Toisaaltahan se on hyvä juttu. En mie ois tässä jos oisin luovuttanut. Mut pitäs oppii se keskitie ja nyt kaikki on mustavalkeaa ja se valkeakin on vain yksi pikseli kuuta ja susia ja metsää.
Mie aattelin et jos tuon yön jälkeen mie nyt selviisin tästä Viron reissusta ja seuraavan viikon kuntoutuksista yms. ja sit lepäisin ja sit alottasin ihan vaan siitä et kuka mie oon. Mie sain siitä ekan sirpaleen. Jos mie kokoan sen palapelin tulisko sitä kautta miusta ehjä kuva? Ehjä ihminen?
Sinäkö pelottava? Kuule Jimmy, olen nähnyt paljon pahempaakin. Esimerkiksi naisten väkivaltaisuutta. Sinä et onneksi sellainen ole, which is nice.
VastaaPoista<3
VastaaPoista