Mietteitä viime yöltä

kuvaaja/LariLie

Olen lukemassa Stephen Fryn muistelmia hänen yliopistoajoiltaan ja tämä laukaisi muistot kuinka itse elin samankaltaista elämää yläasteelta lukioon, sieltä ammattikouluun ja yliopistoon. Minä tanssin, näyttelin, kirjoitin ja treenasin nuo vuodet läpeensä. Harrastin enemmän kuin opiskelin ja opiskelu haittasi harrastuksia hyvin usein. "Oikea oppiminen tapahtuu koulun ulkopuolella" on joku sanonut ja niinhän siinä oppii sosiaalisia taitoja ja paljon tietoutta jota ei kirjoista löydä. Ystävät ja viholliset opettavat sinulle paljon itsesäsi. Mutta niin. nämä muistot nousi pintaan lukiessa. Ja kuten kaikessa vertaan sitä mitä silloin oli nykytilanteeseeni. Tietysti elämä 15 vuotiaana on ja pitääkin olla erilaista kuin kolmekymppisenä mutta vaikka yläaste ja lukio oli omalta osaltaan taistelua ja itsetunto-ongelmia minä tiesin aina että minusta tulee jotain suurta. Jokin kipinä minussa oli joka ei epäillyt hetkeäkään etteikö minusta tulisi maailmankuulua laulajaa, näyttelijää ja kirjailijaa. Aloitin TEAKin ja NÄTYn pääsykokeissa ramppaamisen jo lukioaikana. (En silloin ajatellut että silloin olisin joutunut muuttamaan suureen kaupunkiin joka oli jo silloin minulle kauhistus, minä halusin vain näytellä) En päässyt yhtenäkään vuotena sisään ja vaikka se oli suuri pettymys aina niin näin jälkikäteen katsottuna ei yllätys. Varsinkaan viimeisenä yrityskertana; pikkuveljeni oli kuollut 2 viikkoa sitten mutta silti yritin pääsykokeissa. Kyyneleet valuen ja ääni murtuneena esitin improni ja esitykseni ja katsoin tuomareiden miltei halveksuvaa katsetta. Ne varmaan luuli että olen aineissa. Toisaalta taas valokuvauslinjalle hakiessa muistelisin että haastatteluosuudessa iskin vaan vaaditut kuvat pöytään ja huutoitkin haastattelun ajan. Sain muuten täydet pisteet. 

Mutta mitä lähdin pohtimaan oli kun miehen kanssa yksi ilta mietittiin miten ei mene rusinapullat tasan tässä maailmassa. Toiset saa paskat kortit heti kättelyssä. Äiti taas sanoi että jos otetaan kaksi ihmistä samoista lähtökohdista niin toinen voi menestyä pitkälle ja toinen ei. Kyllähän se on itestä kiinni tietysti onko veltto lortto vaiko tekeekö työtä ja yrittää. Mutta mietin että onko tämä nykytilanteeni oma vika? On siinä suhteessa etten koskaan osannut lopettaa ajoissa paahtamista, elin kuin ralliautossa kaasupohjassa ilman kartturia -puuhunhan siinä matka tyssää. Mutta eikö silloin pitäisi menestyä? Kun tiedät että sinusta tulee jotain, teet töitä sen eteen, raadat sen eteen, voitat pelkojasi sen eteen? Yrität, yrität, yrität ja yrität. Mitä minä olen tehnyt väärin että minusta ei tullutkaan mitään? Oliko se virheeni etten ollut häikäilemätön ja itsekäs? Sen ainakin huomasin että rooleja hakiessa sillä tekniikalla pärjää. Olen tehnyt monen eri alan töitäkin että maailmankatsomusta riittäisi. Olen matkustellut että maailmankuvani avartuisi. Ja vaikka kuinka yritin tässä sitä ollaan. 

Minun muisti on temppuillut jo lukioajoilta lähtien. 2004 vuodesta eteenpäin olen kyennyt opettelemaan asioita vain lihasmuistiin tai tekemään järjettömän määrän työtä että saan muistiini jotain. Valokuvauskoulun menin läpi niin että vietin siellä ne illat joita en ollut teatterilla opettelemassa asioita selkäytimeen. En tajua miten olen pystynyt näyttelemään silloin, miten olen oppinut vuorosanat? Ehkä siitä on tullut jokin robottimainen yhdistelmä liikkeeseen ja sanoihin jotka suoritetaan automaattisesti kun toistoja on ollut tarpeeksi, sanat opetellaan liikkeeseen kiinni. 2009 sitten romahdin lopullisesti ja menetin lähimuistini ja suuren osan toimintakyvystä ja paljon muuta. En menestynyt vaan putosin. En usko että olisin voinut työskennellä kovemmin. En opintojen suhteen tai teatteripuolen suhteen. Hankin suhteita kuuluisuuksiin, olin jokaisella festareilla kaikessa mukana jotta näkyisin mahdollisimman paljon ja saisin tuomareiden ja näyttelijöiden huomion. Jotta tekisin vaikutuksen. Jotta pääsisin eteenpäin. 

Jos on kaksi samalla viivalla niin miksi en sitten menestynyt koskaan? Miksi makaan sängyssä iltapäivälle enkä jaksa nousta, tuijotan kattoa tyhjänä. Suoritan arjen pakollisena pahana ja pakenen sitä kaikkeen mihin voin; kirjoihin, elokuviin, peleihin, käsitöihin, puutarhaan... 

Sitten mietin asiaa toiselta kannalta ja tämä on minulle hyvin harvinaista että kykenen ajattelemaan asiaa tältä kantilta. (Jos joku terapeuteistani lukee tämän varmaan shampanjapullot poksuu)

Entä jos tämä onkin minun voitto? Että ylipäänsä olen tässä, edelleen hengissä, kaikesta huolimatta. Edelleen yritän (koska pelkään kuollakseni pysähtyä -pelkään etten siitä enää nousisi) ja edelleen kaikki mitä teen on taka-ajatuksella että tällä voi tienata, tällä voi yrittää tehdä leipänsä. (Tämä tosin on ehkä virhe ja väärin ja tästä ajattelutavasta pitäisi päästä eroon) Vaikka olo on että olen limbossa tämä on parasta mitä elämällä on minulle tarjota. (Laiha lohtu)

Ei minun elämä pelkkää muistittomuutta ja kyvyttömyyttä kaikkeen ole, on minulla hyviäkin asioita. Minulla on oma koti kaukana ihmisistä, huolehtiva aviomies, lemmikkejä ja puuta liiterissä. Vaikken pysty välillä puhumaan mies ymmärtää mitä tarvitsen turhautuneista äännähdyksistä. Vaikken kykene välillä toimimaan joskus saan asiat valmiiksi (ehkä). Jos muutun maaniseksi mies istuu päälle kunnes rauhoitun. Nyt on navettaankin kannettu painonnostosarja johon voi vihaansa purkaa. Jos alkaa sataa kiloa penkistä nousta kevyesti tietää että minulla on mennyt huonosti. 

Jos minä joskus paranen nin voinhan aina yrittää olla hauska ja tehdä dokumentteja omasta sairaudesta ja muistelmani kuten Stephen Frykin. ... Tosin ihmiset tietävät kuka hän on ja siksi hän kiinnostaa kun taas ihmisiä säikkyvä tekohymy ei ehkä myy yhtä hyvin.