Joulupuu on rakennettu

Koirat ei ole pissinyt sen päälle, kakkinut juureen, repinyt oksia tai muutenkaan niin hirveästi osoittanut kiinnostusta. Juhan kanssa ei olla puukotettu toista päähän.

So far so good.

Saisitte kuvia mutta miun kortinlukija kyykähti. Manana. Ehkä.
Mutta kuusi on kaunis, tuuhea ja toispuoleinen koska on pöytää vasten. Koristeita ei kamalasti ole koska on ensimmäinen kuusi (ja niitä nauhoja ei meidän kuuseen tule) mutta mustia sydämiä, kolme punaista palloa, kuusi pinkkiä tähteä, pari olkikoristetta ja pussillinen pääkalloja on ripustettu oksille. Pidän siitä että itse puu ja sen vehreys pääsee oikeuksiinsa. Alusmattokin on, mutten ehtinyt ristipistoin sitä koristella. Jotain toista joulua varten sitten. Tähän mennessä tämä ei ole ollut niin kamalaa. On corgeja mitä rapsuttaa, sauna jossa käydä, corgeja joiden kanssa ulkoilla ja ukko jonka kanssa jakaa jääkaappi. On kalkkunarulla, kinkku, laatikoita, colaa, piparirahkaa, hyasintit ja TRIVIAL PURSUIT.

No saatte lopuksi yhden kuvan minusta Berliinissä kauniissa puistossa jossa oli joku hullu narkkari huutamassa ja taistelemassa ilmaa vastaan. Koska se ei liity aiheeseen mitenkään.

(TRIVIAL PURSUIT <3<3<3<3<3)

Haluan vain jakaa tämän ihmeellisen, upean runon kanssanne:

Avautumista ja taivastelua. Osa numero.

Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.

Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.

Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?

Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.

Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)

Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.

Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.

Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.

Takki tyhjä

Minusta nyt tuntuu että minulla ei ole tälle blogille oikein mitään annettavaa. En edes tiedä missä kamerani on.
Muutenkin on nyt "tilanne päällä" eikä tiedä milloin helpottaa.

Tilannetta ei auta että Tuppi on alkanut halvaantua myös ja vasta keskiviikon jälkeen tiedetään enemmän kun saadaan kuvattua poika. Ellen onnistu jostain saamaan alkuviikosta aikaa jossa on kuvausvehkeet.

Ihan kuin ei tarpeeksi hulluksi tässä muutenkin tulisi niin huoli kalvaa kuin happo sisältäpäin. Aikaa sitten ollaan sovittu serkkuni kanssa että tavataan ja aika on nyt sovittu, matkat maksettu, kaikki selvä.
Jos ei onnista kuvaus on keskiviikkona ja vasta sitten tiedän mikä miun pikkusta vaivaa ja mitä mie voin tehä toisen hyväks. (Muuta ku kaikkeni.)

Mie lähden lauantaina. Matkalle jota olen odottanut innolla, lomalle, my getaway, minun pakoni huolista, murheista ja arjesta.
Minun matkani jonka ajaksi hylkään sen, joka minua eniten tarvitsee. Jää Tupille Juha ja osaa se hoitaa koirat, tietysti mut... se ei oo sama. Mie en ole katsomassa et kaikki on hyvin, kivut lievittyy, mie en näe hymyileekö Tuppi, poistuuko apaattisuus, mie en ole täällä! ARGH!

Mie lähen silti.
Mother of the goddammit year.

Ei Tupilla hengenvaaraa ole, jos olisi niin ihan sama että menisi sataset kankkulan kaivoon. Mut ei se silti piristä. Se ei vie huolta, turhautumista ja pelkoa pois.
Se että Rora on halvaantunut kahdesti ja silti juoksee omin jaloin lumihangessa kuin salama ei piristä. Se, että Tuppikin varmasti selviää ja paranee, ei piristä koska se ei ole NYT.
NYT minulla on apaattinen koira jolla on kipuja vaikka Roran kipulääkkeet olen sille syöttänytkin. (Entä jos se onkin vakavaa? Entä jos Tuppi ei paranekaan?)

Kertoilen mitä löytyy sitten kun tuomio on saatu.

Sen jälkeen joko jaksan tehdä pari päivitystä tai sitten pistän tämän blogin tauolle kunnes helpottaa. Vaikka Paiholan kautta taas kerran jos ei muuta.

Don't give it up, it's glorious.

Liian henkilökohtaista tänne. Who cares.

Miulla ois viime kevään Tallinnapäivitys tuolla luonnoksissa ja yksi toinenkin joka pitäisi tehdä mutta ongelmana on se, että haluan visuaalisen blogin, olen visuaalinen ihminen MUTTA. Vihaan kameraa nyt. Vihaan kuvaamista. Ahdistun siitä että pitäisi ottaa juuri ne kuvat jotka haluan, ahdistun siitä että pitäisi dokumentoida tämäkin häämekko jota teen ja kaikki epäonnistumiset että hey kattokaa, I suck mut mite hieno (tai nolo) siitä tuli.

< valitus purkaus >

Ehkä syynä on masennus, ehkä syynä on tää pitkään jatkunut kalvava asia sisällä. Odotin että kun syksy tulee niin se katoaa ja mie heräisin taas eloon kuten aina syksyisin. Villasukkia, vilttiä, paljon teetä, tähtiä ja yön tuoksuja, susien ulvontaa ja täyttä kuuta. Got plenty of those mutta mikään ei auta. Aloitin aikuisbaletin ja se on ollut nyt koossapitävä voima jolla pysyn järissäni. Kunhan saan joka päivä tanssia hiukan mie vielä pärjään. Ja kunhan Rora taas kävelee itse niin sitten helpottaa miehenkin osalta ettei tarvitse kumarrella ja miun huolia siitäkin. Tuntuu sitten pahalta Tupin puolesta kun näkee sen turhautumisen kun ei pääse juoksemaan mutta herra ottanut parina iltana liian pitkät yöjuoksut niin menetti vapausoikeutensa. Yrittänyt älypelejä pelata koirien kanssa koska näkee että Roraakin turhauttaa tuo liikkumisen rajoittaminen mutta toisaalta, se pieni pirulainen ottaa tilanteesta kaiken irti ja nauttii kaikesta ylimääräsestä huomiosta mitä saa. Huomannut että välillä se teeskentelee että on hätä tai vastaavaa että vietäisiin ulos ja sitten kellahetaan selälleen et joops mami, massu ois tuossa ja siulla oiskin käsi sopivasti esillä. Ihana, kiero koira. :) Hah, hymyilempäs ekaa kertaa tänään kun ajattelen meijjän koiruuksia. (Itse lähdin työstämään mekkoja)

Niin.. tai epäonnistumaan. Tarkotus oli että 5:ssä päivässä saan kaksi mekkoa valmiiksi. 2 päivää olen käyttänyt YHTEEN ALUSHAMEESEEN johon menee huominenkin. Jos saan edes tuon hameen ja alushameen tällä viikolla tehtyä kai pitää olla tyytyväinen siihen. En vain ole. Mie olen liian sumunen, liian tukkonen ja ihan liian... meh. Kiinnostaa mutta ei kiinnosta.

Miulla oli unelmia jotka miulla on eelleen. Mie tiedän et... mut sitten tuli tää tauti. tai onhan tää ollut miltei koko miun iän mut tuli ja tuhos kaiken. Mie oon yrittänyt taas kurkottaa unelmia kohti mutta joka kerta kun rohkastun ja otan askeleen eteenpäin tulee kuin valurautapannu naamaan joka iskee maahan ja miulla menee pitkään että mie saan asiat järjestettyä aivoissa että voi ees tajuta et ai, I got dirt again. Viime aikoina sitä on tapahtunut tosi paljon. Ihan kuin ei ois tarpeeksi tavaraa jo läpikäytävänä. Mie taidan kiduttaa vaan itteeni kun oon seurannut erään ihmisen elämää joka tekee unelmistaan totta. Miun unelmista. Mie oon tosi onnellinen hänen puolestaan mut myös katkera et mie oisin voinut olla tuossa. Miulla on paikka tuolla, siellon minne mie kuulun. Mie yritän täällä varjoissa tehdä tietä itelleni mut on hiton vaikeeta kun puolet puuttuu. Sitten tuntuu välillä siltä ku mie syyttäsin tautia vain laiskuuttani kun joinain päivinä ei jaksa muuta ku tuijottaa youtubea ja kahlata deviantarttia läpi. Taitaa olla tosin toistepäin etten oo vieläkään oppinut kun on vähän lähtenyt mopo käsistä.

Mie oon pystynyt taas kirjottamaan joten olen sitä tehnyt ja yrittänyt samalla tehdä jotain keskittymistä vaativaa että saisin synapseja rakennettua. Oon yrittänyt opetella pianonsoittoa mutta siinäkin jumahtanut nyt, vasen käsi ei vain tee mitä käsken, se on liian hidas. Kun on pystynyt taas kirjottamaan oon pystynyt taas kirjottamaan lyriikoitakin ja kun on nyt taas pianoa soittanut enemmän oon yrittänyt säestää tai säveltää mutta siinä vaiheessa iskee aivot taas aavikolle. Totaalinen tyhjyys.

Ja sitten on nämä mekot. Pitkäänhän mie oon ollut obsessoitunut mekkoihin mut tuntuu ehkä turhankin kunnianhimoselta että saisin kaikki mekot tehtyä ja niistä kuvattua (AARGH) täydelliset otokset. Varsinkin kun yksi suosikkikuvauspaikoistani meni ohi suun kun en oo saanut näitä aikaan tarpeeks nopesati. Enkä tule saamaan aikaan. Ekasta "valmiista" mekosta puuttuu 100 helmeä (käsin ommeltuna yksi kerrallaan) ja siitä puuttuu se "it" factor. Tänään näin kuvan jossa mie tajusin et se vaan tarvii hihat. Eli purkamaan helmiä olkaimista ja miettimään miten saisin ne hihat toimimaan ja helmet toimimaan. It needs some big redo.
Laahuksellinen mekko muuten piece of cake mut tää alusmekko tappaa miut. Se pöhöttää ihan väärissä kohdin ja kohittaa väärin. Mut huomenna mie viimestelen tän viimesen yrityksen ja jos tämä ei toimi niin tuosta tulee sit ballgown alushame (kunhan teen puolet lisää) ja teen alle vaan toisen samanlaisen hameen jossa on poof-voimaa ja toivon et se on tarpeeksi nostamaan helmaa. Tai sitten pitää tuo nykynen helma tehä alushameeks ja löytää oikeenvärinen, kevyt päälliskangas jonka päälle sitten laittaa nuo kaksi muuta kerrosta... Ja suunnitella yläosa koska mikä oli alunperin mielessä ei toimi tuon kanssa alkuunkaan. (what was I thinking?!)

Ja sitten vaan move on to next dress. Tämä paikka näyttää siltä kuin täällä oisi tapahtunut pitsin, tyllin ja organsan räjähdys. Kun kattoo tätä tavaraa on toisaalta vaikee uskoo et hey, kaikki tää on käytettyä moskaa, kirpputori keräyksiä tai roskiksesta kaivettua. Mut toisaalta, mie saan sen ballgown pitsihirviön tehtyä. Mie tarviin vaan sifonkia jostain. PALJON sifonkia. miulla on puolikkaaseen helmanpalaseen pala ja niitä pitäisi olla vähintään 4. Siis kokonaista helmaa.

</ valituspurkaus >

Mie vaan haluisin onnistua.

Hyvästi Pomppu

Olit omapäisin, vihaisin, omalaatuisin, ihanin paskiainen jota olen koskaan rakastanut. 

Aiheen vierestä ja lujaa.

Miten hitossa minä päädyin tähän? Monster High nukkeja! Ei ikinä! Ever After High on minun juttu and that's final.

Gigi Grant halvalla... se liittyy EAH: perustamistarinaan joten oikeutin sen ja kun otan ton kimppaan ne tulee halvemmaks ku ehottaa sit edullista yhteispakettia.

Aaw ku ne on nättejä! <3
Ja mie oon pitkään halunnut tehdä itseni EAH:n mutten raski sen nukkeja customoida joten hey, tuolla ois Operetta josta saisi helpolla tehtyä Jiminuken...
Ja sitten voisi tehdä fanficistä OC nukkeja kun tuossa on tollanen lotti vähä päälle kymmpillä...

Pestynä. On muutama jäsen lisää ja kasa vaatteita ja kenkiä ja laukkuja etc. Tuosta vihreästä tulee OC Amidala. Pitää vaan maalailla muutama valkonen kerros siihen päälle ja sitten etsiä onko ponihiuksista jäänyt sopivia paketteja että voisi pään rootata kun nuo peruukit ei sovi haholle lainkaan. Sitten pitäisikin osata maalata naama. YIKES!

Noh, laitetaas noi valmiit nuket kampaamoon. Operetalta kun on hiukset kai leikattu sille tulee punk -tyylinen kiharakampaus.

Ei mitään hajua kuka tämä on mutta tälle tulee kiharat löyhästi kiinnitettynä taakse ja eteen jää liehuvat hienot hiuslärpäkkeet. 

Tässä on tuo kiharakampaus ylhäältäpäin ja kaksi muuta oottelemassa. Tuo jollon letit saa pumpkin pöhnön lettinsä taakse ja muuten hiukset saa olla vapaana. Se ol hirmu nätti kasvoiltaan btw. 

Mut jooh, aattelin et jos joku tarvii laitan nuo ylimääräset osat myyntiin ja tässon miun MH:t. Ellei sitten löydy sopivaa josta tehdä Elena!

Olen täällä edelleen.

Minulla vaan ei tunnu olevan aikaa eikä voimia nyt tähän mutta tässä hieman kuvia mitä kaikkea on tapahtunut. 

Väinämöinen kävi kylässä.

Juhlimme polttareita.

Juhlimme polttareita.

 Hautasin mummini.

 Valmistaudun antamaan pois parhaan ystäväni.

Kerron kaiken kunhan saan kaiken muun pois alta. Nähdään taas muutaman kuukauden päästä.

Toukokuuta.

Vappua vietin ystäväni vanhempien mökillä hänen sisarustensa kanssa. Jos kerran miun kakkos mamma kysyy minnuu jonnekin ni kyl se sit on piru vie lähettävä!

Ja olipahan hyvä tekosyy nähä ystävääni ja mökkiä taas vuosien jälkeen. (No ystävääni olen jopa tänä vuonna nähnyt aiemmin) Ja kun kerrankin saa tekosyyn käyttää taas haalareita! Lakkia en siivouksen jäliltä enää löytänyt.

Perinteisesti saunottiin, heitettiin talviturkki (kaksi heitti) ja syötiin hyvin. Tässä naurava tai itkevä synttäri(?)sankari sai tuollasen kehikon lahjaksi ja kolme aikuista mietti miten ihmeessä tuolla laitteella tehdään kuminauhakoruja. Oli ihan kuvalliset ohjeet valokuvina ja piirrettyinä ja kirjotettuina ja silti kolmella aikuisella meni aikansa ennenkuin ymmärrettiin että KAKSI!

Kotona aloitin uuden kukkapenkin. Tuo tukki lähti lopulta pois ja tein sen vain tiilistä ja kivistä. Tuolla se on suojattuna odottamassa edelleen että saisin haettua ruusut ja multaa siihen. 

Miehen (kuvassa) ystävä sai veneensä toimimaan joten lähdettiin sitten järvellä käymään kun päivä olisi ollut muuten tylsä. Eihän sitä kukaan halua rauhassa valmistautua ja laittautua toisen ylioppilasjuhliin... 

Veneellä pääsee paikkoihin joihin ei muualla muuten tulisi mentyäkään. Joki oli kiva paikka. 

Where will you be when the LSD will kick in?

Iha on kuin jokin turistiopas.

Ja sitten äkkiä meikit naamaan, vaatteidenvaihto, lahjan paketointi (koska kaiken sellaisen teko etukäteen olisi liian fiksua) ja onnittelemaan uutta ylioppilasta. (Onnee fiksu!)

Ja koska tuo peruukki on vain yli-ihana piti matkalla pysähtyä kuvaamaan itteesä.

Ja kun pääsee kotiin niin voipikin sitten juoksuttaa ja kuvata kookit. Rorasta yritin saaha kuvan kun se liikkui niin hyvin tänä päivänä mutta narttua nyt vaan kiinnosti enemmän tulla nuolemaan ja kellahtaa selälleen ja saada massurapsuja.

Tämä on kyllä eripäivältä, myönnetään. Käytiin Tupin kanssa hakkuaukealla katselemassa löytyisikö korvasieniä. Ei löytynyt. Tuppi löysi kyllä joka mutalikon ja öljyisen rapakon. Oli kaulasta alaspäin ruskeanmusta koko koira. (Look at that smile, so worth kaikki se pesu ja rimpuunti)

Powder Puff 2015

Elekkee huoliko, en miekää tiennyt mikä se ol. Olin mie nähnyt kuvia kyllä ulkomailta tapahtumasta mutta en tiennyt mihkä mie menin mukaan (kunnes pussit poksu). Kaverit vaan sano et ne on tänä päivänä tekemässä jotain joten lyttäydyin mukaan kun olin äitienpäivää menossa viettämään joka tapauksessa kaupungin ohi. 

Oh, teh exitement! Tuosson meijjän pussukkaisia. Ja yksisarvinen. Ootellaan ja pelataan.

Osa limboili odotellessa, 

No sit avattiin pussit. Mie sain heti punasen naamaani ja puolet puuterista suuhuni. 

Elekkee kysykö ideaa, en tiedä. Kansainvälistä tämä on ja paljon oli vaihto-opiskelijoita paikalla. 

Hauskaa ihmisillä oli. 

Tämän näköiseksi porukka sitten muuttui siellä. 

Minä sain aika vähän puuteria päälleni kun olin syrjemmässä ottamassa noita kuvia. (Ens vuonna sinne keskelle vaan)

Ihhahhaa, Ammuu ja ...en tiedä mitä kirahvit sanoo.

Miun kaverit joiden kanssa olin <3 Ihania elukoita ovat he!

Joku leikki happoväreillä ja taivaalla

Otettu massun päältä, hengitys blurraa.

Ja niin aurinkokin kerkesi laskea. Venus taivaanrannassa.