Muutenkin on nyt "tilanne päällä" eikä tiedä milloin helpottaa.
Tilannetta ei auta että Tuppi on alkanut halvaantua myös ja vasta keskiviikon jälkeen tiedetään enemmän kun saadaan kuvattua poika. Ellen onnistu jostain saamaan alkuviikosta aikaa jossa on kuvausvehkeet.
Ihan kuin ei tarpeeksi hulluksi tässä muutenkin tulisi niin huoli kalvaa kuin happo sisältäpäin. Aikaa sitten ollaan sovittu serkkuni kanssa että tavataan ja aika on nyt sovittu, matkat maksettu, kaikki selvä.
Jos ei onnista kuvaus on keskiviikkona ja vasta sitten tiedän mikä miun pikkusta vaivaa ja mitä mie voin tehä toisen hyväks. (Muuta ku kaikkeni.)
Mie lähden lauantaina. Matkalle jota olen odottanut innolla, lomalle, my getaway, minun pakoni huolista, murheista ja arjesta.
Minun matkani jonka ajaksi hylkään sen, joka minua eniten tarvitsee. Jää Tupille Juha ja osaa se hoitaa koirat, tietysti mut... se ei oo sama. Mie en ole katsomassa et kaikki on hyvin, kivut lievittyy, mie en näe hymyileekö Tuppi, poistuuko apaattisuus, mie en ole täällä! ARGH!
Mie lähen silti.
Mother of the goddammit year.
Ei Tupilla hengenvaaraa ole, jos olisi niin ihan sama että menisi sataset kankkulan kaivoon. Mut ei se silti piristä. Se ei vie huolta, turhautumista ja pelkoa pois.
Se että Rora on halvaantunut kahdesti ja silti juoksee omin jaloin lumihangessa kuin salama ei piristä. Se, että Tuppikin varmasti selviää ja paranee, ei piristä koska se ei ole NYT.
NYT minulla on apaattinen koira jolla on kipuja vaikka Roran kipulääkkeet olen sille syöttänytkin. (Entä jos se onkin vakavaa? Entä jos Tuppi ei paranekaan?)
Kertoilen mitä löytyy sitten kun tuomio on saatu.
Sen jälkeen joko jaksan tehdä pari päivitystä tai sitten pistän tämän blogin tauolle kunnes helpottaa. Vaikka Paiholan kautta taas kerran jos ei muuta.
