Löysin runon (lyriikan pätkän) jonka oon kirjottanut joko viime syksynä tai tänä keväänä. Muistan että olin äitin luona ja kuuntelin Lana Del Rayta kun tää alkoi pyöriä päässä.
Miehen puolen Mummo kuoli tässä hiljattain ja tämä jotenkin kosketti sitäkin puolta. Altzhaimer vei, oli surullista seurata sitä ihmisen katoamista.
Jokainen tulkitkoon kuten tulkitsee mutta nyt oli mukava löytää tämä ja saada siitä potku että voi käsitellä itse asioita. Minulle tuo yksinäisyys ja katoaminen on käsin kosketeltavaa.
He still stands alone in the shore of insanity,
lines in his face tells stories written.
Step towards the sea, smell the breeze,
salt has eaten your skin.
Grey mist has risen, you know what it means.
No ships will shore, no man will breathe.
Light your candle, the only lantern.
Things unwritten on your skin.
He walks alone the shore,
old eyes silver mist and gold.
One step forward, one step on sand,
one second slipped out of year's hand.
A single tear makes the ocean roar
a memory like sanity, he laughs to it all.
Rising waves hitting harder to rocks,
there is no footprints or time anymore.
One second, old man and the shore.
Olisin itse ihan onnellinen, että jos sinunlaisen ihmisen voisi jostain pyyhkiä pois. Tulkoon sitten altzhaimer. Pääsi kyllä nää ihmiset pälkähästä nopeasti.
VastaaPoista