Jokainen on (toivottavasti) sitä mieltä omistaan mutta minun ystäväni ovat maailman parhaat. Olemme tunteneet toisemme yli 17 vuotta. Kun ystävyytemme oli alussa minä olin murskana koska olin menettänyt jotain suurempaa mitä pystyin käsittämään. En ollut se paras ystävä, laiminlöin ystäviäni koska kaipasin olla yksin tai poissa heidän iloisuudestaan tai olemuksistaan. Ja he aina odottivat minua, joka välitunti, ja aina olivat valmiina halaamaan tai läpsäisemään namaan että "nyt loppu angstaus". (Siitä tiedät että tämä on oikeasti ystäväsi)
He jakoivat kaikki nöyryyttävät ihastukset, kaikki nöyryyttävät tarinat (jotka on poltettu ja tuhkat sekotettu ettei kirjaintakaan pysty löytämään) joita kirjoitimme, kaikki kepposet, kaikki huutonaurut jotka raikasivat läpi koulun. He jakoivat sipsutukset, ryöstösuunnitelmat, berliinimunkit Ilomantsin leipomolla, liian monet korvanreiät, 4 kakkua, jättipussit karkkia, 12 litraa colaa, 4 litraa mehua vai miten paljon sitä olikaan... Kuvaussessiot jotka aina kääntyivät jättimäiseksi vitsiksi, aamuyöt Ilosaaressa kun paahdettiin vaahtokarkkeja ja laulettiin lastenlauluja kurkku suorana kunnes joen varrella olevilta meni hermot. Väliä ei ollut muistettiinko melodia tai sanat oikein, kunhan oli ääntä. Ja Pokemonin tunnusbiisi moneen otteeseen. He istuivat lastenleffoissa ainoina aikuisina kanssani ja itkivät samoissa kohdissa (tai siis ripsi meni silmään).
He olivat minun puolellani kun koko koulu oli kääntynyt meitä vastaan (paitsi opettajat, jostain syystä ne aina pitivät meistä). He lähtivät mukaan jokaiseen typerään ideaan, keksivät vielä typerämpiä ideoita ja yllyttivät aina suurempaan. Minä tiesin silloin että minusta tulee jotain suurta; rokkitähti ja näyttelijä ja he tiesivät sen minun kanssani. He tiesivät mitä heistä tulee ja suunnittelimme yshteisen tulevaisuuden sen pohjalta mitä kukin tekee mm. toisen häissä. (Anteeksi tytöt etten lentänytkään taivaalle, mutta jonkun on pysyttävä maassa ja sytytettävä teidän kanuunat aina tarvittaessa ;) )
He tutustuttivat uuteen ystävään, he istuivat "meidän kämppämme" lattialla tuntikausia ja räkättivät ja meikkasivat kanssani, vaihtoivat vaatteita tuhat kertaa kunnes "look" oli just oikea vain että aloittaisimme vesisodan tuopeilla keskellä tanssilattiaa ja lähdimme kotiin meikit poskilla, kampaus roikkuen ja vaatteet litimärkinä. Ja meillä oli hauskempaa kuin kellään muulla. He edelleen istuivat lastenleffoissa kanssani ja söivät salakuljetettuja jäätelölitroja tyhjäksi jo ennen kuin edes mainokset olivat loppuneet. Ja muistivat aina nenäliinat jos ripsi menisi silmään. He kuvasivat kotivideoita ja tekivät salapoliisileffoja ja musiikkivideoita samalla innolla. Ja nauroivat kippurassa aina kun minä mätkähtelin maahan tai hakivat jäitä aina kun katkoin tai mursin luita. Tai ensin nauroivat ja sitten auttoivat.
He tekivät parhaita mokkapaloja (valmispakkauksesta -lisää vain vesi) ja suklaakeksejä minimaalisessa keittiökomerossa liian kaukana meistä muista. He pelasivat roolipelejä ja lukivat oikeita kirjoja joten meillä oli aina yhteistä tekemistä tai kiisteltävää. He olivat sitä mieltä että tapaamani tyyppi oli ihana tai täysi paska sen jälkeen kun tiet olivat eronneet. He kasvavat kanssani isoiksi mutteivat aikuisiksi. (Tai ihan vähän vain koska on pakko kun on vuokrat ja velat ja laskut ja muut tympeät paskat aikuisten jutut)
He ovat antaneet paljon anteeksi ja kestäneet paljon.
My friends rock <3
