Tulipas taas tauko... Tuppi kuvattiin, koko selkäranka ja lonkat ja ei löytynyt muuta kuin kalkkeumaa muutamasta nikamasta, eli vika ei ole rangassa. (Helpotus) Suositus oli että hierojalla ja akupunktiossa käytettäisiin koira, johtuu uskottavasti lihaksista ja voisi samalla katsoa kompensoiko jotain ja siksi lihakset mennyt noin pahasti kipeäksi.
On jo parempana, kävelee ja juoksee itse ja on oma itsensä luonteeltaankin taas joka tällä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta. Kipuja on ollut hyvin vähän onneksi, mutta samaa lääkitystä nyt Roran kanssa joutuu syömään ainakin jongin aikaa.
Berliinissä kävin myös, oli todella mukavaa. (Ei yhtään paniikkikohtausta lentokentillä eikä koneessa, tosin välttelin joukkoja ja sain miltei joka lennolla istua yksin.) En ole koskaan tajunnutkaan että ei serkun kanssa olla kunnolla päästy kahden kesken olemaan. Nautin siitä suuresti. Ja että iltaisin ei ollut pakko lähteä minnekään vaan voi katsoa Nalle Puhia, syödä suklaata ja heilutella varpaita. Joskus se kenen kanssa on tärkeämpää kuin missä olet.
Joulu on tulossa, tiedostan sen, lahjoja olen tehnyt hiki virraten että kaikki ehtii tekemään. Jouluista oloa ei tosin ole, sitä odotusta. Ehkä olen liian vanha? Ehkä liian väsynyt? Ehkä voin liian huonosti että jaksaisin vain välittää?
Ehkä se, että tämän joulun vietän täällä kotona, oman miehen ja koirien kanssa. Enkä äitin luona kuten tähän mennessä olen aina tehnyt. Ei sen ehkä pitäisi olla näin iso juttu mutta miun päässä se on paisunut valtavaksi. Tuntuu kuin se olisi kynnys jonka yli on astuttava ja sen jälkeen ei ole enää paluuta; Sinulla on oma perhe, olet aikuinen. Jätä kaikki lapseilu taaksesi.
Minun jouluni on yhdessäoloa ja Trivial Pursuitin peluuta. Veljen kanssa naljailua. Alkaa taas huimata ajatus. Ostin oman Trivial Pursuitin että miehen kanssa voidaan sitä pelata ja mies on jo suunnitellut mihin tuodaan kuusi.
Sekin. Koristelu on osa perinnettä, niillä PERINTEISILLÄ joulukoristeilla. Meillä oli lapsena kina kuka saa laittaa hopeisen lyhdyn, lasisen nauhan juhlalllinen laitto, tonttujen laitto runkoa vasten. Nyt on OMA puu. OMAT koristeet. (Ostin alennuksesta halloween koristeita että voidan niitä ripustella.)
Mie en halua aikuistua. Koko ajatus kammottaa minua ja kuitenkin joulun jälkeen mikään ei ole muuttunut, en yhtäkkiä myy koko nukkekokoelmaani pois, ala käyttää normaaleja vaatteita ja juoda Liptonia. Ja kaikki tämä paha olo ja stressaus on ollut turhaa mutta aivot hei, voisitteko sitten lopettaa tämän ajatussyöksykierteen? Ette? Suksikaa sitten kuuseen, teistä ei ole mitään apua.
Sitten on uusi vuosi ja sumpliminen että missä nähdään, monelta, ketkä kaikki tulevat... Meitä on pieni porukka, minulla ei ole paljon ystäviä, onkohan meitä 5 tuossa nyt. Mutta se on minulle äärimmäisen raskasta suunnitella ja muistaa asia. "Eihän sinun tarvitse kuin tulla!" on varmaan rasittavin lausahdus IKINÄ. Minun täytyy katsoa ettei silloin ole miehellä menoa että koirat pärjää tai talo ehditään lämmittää, minun on kirjotettava se ylös ja muistutettava miltei päivittäin itseäni että tuo on tuolloin, muista mennä! Minun pitää pysyä kartalla MIKÄ PÄIVÄ NYT ON että voin mennä oikeana päivänä. Sinä päivänä en saa oikein mitään aikaiseksi koska pelkään että unohdan ja huomaan liian myöhään että minun pitäisi ollakin jossain vaikka olisi kello hälyttämässä paria tuntia ennen. Tuijotan silti vain kelloa ja yritän hengittää. "Vain tulla" voi toimia teille normaaleille, minulle se on yhtä raskasta kuin ojan kaivuu lusikalla.
Ja osa nyt vastaa "Jätä menemättä jos se on noin vaikeaa". Minä näen ystäviäni ehkä 7 kertaa VUODESSA. Joista 4-5 on vain yhden, parhaan ystäväni näkeminen. Kuten minulle on monesti sanottu "jos et anna et voi saada." eli käynkö läpi parin viikon paniikin yhden illan takia ja pidän ne 5 ystävää vai elänkö ilman ystäviä? Mietipä eläisitkö itse.
Ja sitten sitä odottaa että asiat helpottuu kun kaikki häslinki on ohi ja voi keskittyä omiin projekteihin. (Eli jos ei ole uneton kausi nukkumaan 16-18 tuntia päivässä) Mutta ei se koskaan niin mene. Ei elämä maagisesti vain muutu, ei miun aivot lopeta olemasta rasittava pieni kasa pas....
Noh, miulla vaihtui taas terapeutti. Katsotaan mitä tämä uusi saa aikaan.
Ja onhan miulla koko tammi-huhtikuu aikaa stressata mitä kaikkea pitää ehtiä tänä kesänä tekemään.
Tämä sitten ei ole kenenkään meidän auto.
Tai siis toiset meistä kasvaa, toiset ei. 
Kuvauksia vanhassa kaupungissa. 
Ehkä jo hieman väsymys painaa...
Niin se kevät etenee hitaasti ja epävarmasti.
